Eilen, tänään, ikuisesti -palstalla kirjoittajat vaihtuvat.

Elämä ilman muistia

Voi sitä iloa, kun hän näkee saaneensa vieraita! Lämpimästi hän kysyy, mitä meille kuuluu. Huolehtivaisesti: olemmeko olleet terveitä. Vastaamme noin viidennentoista kerran. Yritämme vastata joka kerran kuin ei olisi jo kysyttykään, sillä ei se ole tärkeää, monestiko sama asia keskustellaan. Tärkeää on, että läheisellemme on läsnäolomme ja juttelumme tärkeää, ja meille.

Hän puhuu ja järki juoksee hyvin. Hän haluaa tietää, mitä meille kuuluu. Totta kai, onhan hän osa perhettä. Hän vain ei muista, ei puolen minuutin tai viiden vuoden takaisia asioista.

Lapsuutensa hän muistaa hyvin. Hän osaa kertoa, miten ihmiset ja talot elivät kotikylällä. Silloiset naapurinsa hän luettelee sujuvasti nimeltä. Meidän nimemme eivät ole ehtineet lyhyemmässä ajassa juurtua yhtä syvälle. Se ei ole hänen syynsä.

Hän harmittelee välillä, ettei muista kaikkea. Hänen jalkansa ovat vikkelät, vaikka ikää on jo 90 vuotta. Hän asuu hoivakodissa, mutta ei tunne itseään sairaaksi.

Miksi käytte usein, eihän hän muista käyntiänne, kysyvät. Siksi, että elämä on hetkiä. Hänellä on paljon yksinäisiä hetkiä hoivakodissa. Myös meidän elämämme on hetkiä. Sitä paitsi me muistamme.

On muistiviikko. Viekää muistisairaiden luokse nuoret, teinit ja lapset. Kertokaa etukäteen, että häntä on kohdeltava lempeästi. Muistin heikkeneminen ei ihmisestä tyhmää tee. Ei ole syytä ilkkumiseen tai kärsimättömään asioiden oikomiseen. Tarpeetonta on sanoa, että tästä jo puhuttiin. Väärin muistamisia ei ehkä tarvitse korjata. Ollaan vierellä, ei nolata.

Jos hän ei enää puhu tai pysty osoittamaan tunteitaan, hänellä voi ne olla silti. Kädestä tervehtikää, hiuksia kammatkaa. Puhukaa itse, lehteä lukekaa tai lauluja laulakaa.

Tuija Siidorow
tiedottaja

 

Aiemmin julkaistut Eilen, tänään, ikuisesti -kirjoitukset
 

Reformaatio 500 -merkkivuoteen liittyvät kirjoitukset

Tuija Siidorow on kuvassa syksyisen pihlajan vieressä.
Tuija Siidorow.