Aiemmin julkaistut Ristipistot

Tähtiä

Vautsivauva!

Apua etsimässä 

Lapsen esimerkki

Kovan onnen kello

Vihreille niityille hän vie minut lepäämään

Kirkas pimeys

Muistokirjoitus

Sunnuntaisoitot

Mitä kuuluu?

Suojelusenkelit mukana marjamatkalla

Uskon salaisuus

Luottamuksen varassa

Kellot kaikuu, kellot temppelin

Ei mahdu

Muistojen maailmassa

Kiitos veteraanit, hoivataan kunnialla

Kenelle kellot soivat

Tähtiä

Istumme pyhäinpäivän kynttiläkirkossa. Alttarin edessä pöydällä on kymmeniä valkoisia kynttilöitä, jotka pian yksitellen sytytetään, jokaisen poislähteneen muistolle. Näky on vaikuttava ja samalla todentaa sitä, kuinka monta meille jokaiselle läsnäolijalle omalla tavallaan läheistä on siirtynyt tästä ajasta iäisyyteen. Pappi lukee nimet, kynttilät sytytetään ja pian pöydän täyttää liekkien lohtua tuova valomeri.

Tunnelma on harras ja suru meille kaikille yhteinen. Se on koskettanut läheltä ja siksi mekin olemme kutsuttuina kirkkoon tänään.

Kaipaamme anoppia, äitiä ja mummia. Mieleen tulvii jälleen elämän päättymisen viimeiset vaiheet. Toivoton taistelu vakavaa sairautta vastaan, luopumisen hetket, hautajaiset ja erityisesti puolison suru äidin menettämisestä.

Vaikka elämän päättyminen on luonnollista ja armollistakin elinkaarensa loppupäässä olevalle ihmiselle, silti ikävä on suunnaton. Mummia olisi tarvittu vielä moneen tilanteeseen. Kuka meille nyt ne villasukat neuloo tai karjalanpiirakat paistaa?

Ajattelen, että jokaisen kynttilän tuomasta valosta syntyy uusi kirkas tähti taivaalle. Tähdet tuovat meille läheisen menettäneille toivoa sekä lohduttavat ikävässämme. Ne vilkuttavat terveisiä taivaasta ja kertovat, että siellä on kaikki hyvin. Voimme kiitollisin mielin katseemme kohottaa. Kiitos, että olit.

”Kun loistat tähtenä iltataivaan ja katselet meitä päällä maan. Me täällä alhaalla hiljaa aivan, sun tähteäs kirkasta seurataan”.

Tarja Tarvainen
toimistosihteeri

 

 

Vautsivauva!

Oletko huomannut, että meistä jokainen, näin ainakin luulen, hymyilee nähdessään pienen vauvan.

Kun vauva hymyilee, niin tuntuu kuin koko maailma näyttäisi sata kertaa valoisammalta ja ihanammalta paikalta. 

Hymy on paitsi suloista katseltavaa, myös olennainen kehitysaskel: sen avulla alkaa vastavuoroinen kanssakäyminen vauvan ja vanhempien välillä.

Seurakunnassa perheiden ja vauvojen tukeminen on itsestään selvää. Jeesushan on asiasta sanonut painavan sanansa. Seurakuntien perhekerhojen ja -kirkkojen kunniavieraita ovat vauvat. Meille pienet ovat suurimpia. Toki vauvan lisäksi myös sisarukset ja vanhemmat kuin myös kummit ja isovanhemmat ovat tärkeitä. Lasten ja heidän tukiverkkojen tukeminen ja auttaminen arjen haasteissa on tärkeää. Kukaan ei jaksa yksin.

VauvaSuomi haluaa nostaa vauvat esille. Vauvan päivää vietetään joka vuosi syyskuun viimeisenä perjantaina.

Me vietämme tätä vauvan päivää vähän jälkijunassa, kutsumalla vauvat ja heidän vanhempansa pop up -vauvamuskariin seurakuntatalolle ensi lauantaina.

Sillä meidän mielestä oikeastaan joka ikinen päivä on vauvan päivä!

”Suuremman suojassa, minä olen turvassa.”

Sari Toikkanen
lastenohjaaja

Apua etsimässä 

Minua on autettu elämäni aikana paljon. Pitkäaikainen sairaus opetti olemaan kiitollinen kaikista niistä ihmisistä, jotka eivät vain kävelleet ohi. Uupuminen opetti minut sanomaan, etten jaksa ja tarvitsen apua, mutta ei sitä aina löytynytkään.

Moni meistä on sellainen reipas ihminen, joka on tottunut pärjäämän. Laittamaan itse ruokansa, hoitamaan itse omat opiskelunsa tai työnsä ja järjestämään oman kalenterinsa. Sitten kun saapuukin se päivä, kun omat voimavarat loppuvat tai terveys ei enää salli itsenäistä elämistä, tulee häpeä ja vaikea olo. Eihän kukaan vahva ihminen koskaan pyydä apua!

Minä pyysin. Mutta ennen sitä minun täytyi hyväksyä se itseltäni ja opetella myös se asia, että yhtä lailla kuin minä haluan auttaa muita, niin muutkin haluavat auttaa minua. Ennen sitä minun täytyi opetella, ettei ole heikkoutta olla epätäydellinen. Ennen sitä minun täytyi nähdä, ettei oma terveys ole aina omissa käsissä.

Ja sitten sitä apua ei tarvinnutkaan etsiä kaukaa! Se arjen enkeli saattoikin olla tuttu, joka vei kotiin autolla koulun jälkeen. Tai se kaveri, joka kohteli niin kuin ihmistä. Tai se naapuri, joka kysyi, mitä kuuluu. Lupaan, että sinä olet jollekin se enkeli.

Marja Puustinen, lukiolainen

Lapsen esimerkki

Syksy on tullut ja kerhot ovat aloittaneet toimintansa. Niin myös päiväkerhoryhmä, jossa minulla on kunnia nauttia 3-5 –vuotiaiden lasten ihmeellisestä maailmasta.

Päiväkerhon alussa kokoonnumme alttarin äärelle ja tutkimme yhdessä Raamattua. Meillä on käytössä Lasten Raamattu. Siinä on paljon kuvia. Lapset eivät osaa vielä lukea. Katselemme kuvia yhdessä ja keskustelemme niistä. Sieltä löytyy kuva, jossa Jeesuksen luo on tuotu lapsia. Taustalla näkyy aikuisia miehiä, kerron heidän olevan niitä opetuslapsia. Kysyn kerholaisilta mitä luulette opetuslasten sanoneen kuvan pienille lapsille. Sanoivatko he kenties: ”Tervetuloa! Onpa mukava kun tulitte.” Eivät sanoneet. He moittivat tuojia! Ehkäpä yrittivät lähettää lapset pois luullen tekevänsä oikein.

Tässä vaiheessa päiväkerholaiset katsovat minua kuin minä olisin sanonut, että he eivät saa tulla päiväkerhoon, että heidän pitäisi lähteä pois. Hymyillen kehotan heitä katsomaan kuvaa uudelleen. Mitä kuvassa tapahtuu? Jeesus ottaa lapset vastaan. Yksi lapsista istuu kuvassa Jeesuksen sylissä ja niin lapset kuin Jeesuskin näyttävät iloisilta. Kerron Jeesuksen toruneen opetuslapsia. Jeesus haluaa lasten tulevan luokseen. Jeesus rakastaa lapsia.

Raamatussa kerrotaan, mm. Markuksen evankeliumissa (10:13-16), Jeesuksen asettavan lapsen esimerkiksi, malliksi aikuisille: ”Totisesti, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.”.

Heidi Syvänen, nuorisotyönohjaaja, lapsiasiahenkilö

Kovan onnen kello

Kotikirkkomme tapulissa on kaksi kelloa. Pienempi, vuonna 1745 Johan Fahlstenin valmistama, palveli aluksi Viitasaaren järjestyksessään toisen kirkon uudessa tapulissa vanhassa kirkkosaaressa. Kello hankittiin Tukholmasta kokkolalaisen raatimiehen L. Steenin avustuksella.

Kuudennusmiehet Hintrikki Waris ja Pauli Kolari toimittivat kellon perille ja se asennettiin paikalleen syksyllä 1747. Tämä kaunisääninen ja hyväkuntoinen kello on siis palvellut seurakuntalaisia jo noin 270 vuoden ajan ja hoitaa ylevää tehtäväänsä edelleen.

Toinen kirkko on rakennettu noin vuonna 1653. Tähän kirkkoon lienee alunperin rakennettu kellotapuli ja siis myös hankittu  kello. Tästä kellosta on asiakirjamaininta rovastintarkastuksesta 12.3.1676.  Taas piispantarkastuksen asiakirjoissa vuonna 1738, eli  62 vuotta myöhemmin, puhutaan jälleen uudesta kellosta, joka  on nykyisinkin käytössä oleva isompi kello. Tämä ”kovan onnen kello” rikkoutui 1750-luvulla ja valettiin uudelleen Tukholmassa.  Sata vuotta myöhemmin kello jälleen rikkoutui ja tällä kertaa se korjattiin Helsingissä. Tasan 60 vuotta myöhemmin, vuonna 1920 isokellomme uudelleenvalettiin jo kolmannen  kerran. Tämäkin valutyö tehtiin Helsingissä. Parin vuoden päästä tulee sata vuotta taas täyteen. Toivotaan ja rukoillaan, että kello kestää vielä pitkään.

Toisen kirkkomme alkuperäinen kello on siis kateissa? Onko tarina Miekkasalmeen piilotetusta kirkonkellosta sittenkin totta? Miksi sitä ei nykytekniikoilla voisi paikantaa ja nostaa? Vai onnistuivatko venäläiset sen sittenkin isonvihan vuosina nappaamaan? Näihin kysymyksiin vastauksia odotellessa voisimme keskittyä vaikkapa kuuntelemaan ehtookelloja kuulakkaana syyslauantaina ja antaa Pyhän virrata sydämiimme.

Eero Pulkkinen,
kirkkovaltuutettu ja kirkkoneuvoston vpj.

 

Vihreille niityille hän vie minut lepäämään

Nämä sanat kaikuivat mielessä, kun oli tilaisuus tutustua Egyptissä Niilinjoen varrella olevaan kulttuuriin, kohteisiin ja kaupunkeihin jokea ylävirtaan laivalla purjehtien. Tunne siitä, että nyt ollaan ihmiskunnan alkulähteillä, vahvistui. Raamatusta tunnettuja paikkoja, nimiä ja asiakokonaisuuksia tuli esille sen koko viikon  aikana, jolloin tutustuttiin Niilinjoen varrella oleviin linnoituksiin, kyliin ja kaupunkeihin aina Assuanin padolle asti. Tutuksi tulivat myös nimet eri heimoille, joita tuotiin Keski-Afrikasta sotilaiksi armeijoihin, koska siellä rotu oli vantteraa ja voimakasta. Assuaninpato on rakennettu mm. turvaamaan kastelua alajuoksuilla ja tulvia torjumaan. Paluumatka tapahtui bussilla, josta näki maalta päin Niilin rantoja, pieniä kyliä, vihreää luontoa ja rannoilla olevia laajoja vehreitä viljelyksiä. Matkaopas kertoi, että täällä ovat Raamatussa mainitut vihreät niityt.

Psalmit 23

1. Daavidin psalmi : Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.

2. Vihreille niityille hän vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.

Nämä samat raamatun kohdat ovat pysyneet mielessä jo varhaislapsuudesta aina alle kouluikäisestä asti, kun kävin pyhäkoulussa, sekä alakoulun uskontotunneilta tuttuja asioita. Oli tosi mielenkiintoinen tuo viikko. Matkaoppaat olivat Egyptistä ja Suomesta. Suomen matkaopas oli historianopettaja, joten hänellä oli kovasti tietoa näistä historiallisista tapahtumista. Koko viikon ajan vilahtelivat luvut ennen Kristuksen syntymää. Tunsi, miten lyhyt ihmiselämä on tämän kaiken keskellä ja miten merkityksellistä uskonto on ihmiskunnan historiassa.

Ritva Muittari,
kirkkovaltuuston jäsen

 

Kirkas pimeys

"Elämä, aseellas raskaimmalla lyö, iske.

Enää en murtua voi.

Minun sydämeni helisee moukarin alla.

Mitä kovemmin lyöt, sitä syvemmin se soi."

Näillä sanoilla Saima Harmaja kuvailee elämänsä tuntoja.

Meillä itsekullakin on omat elämämme myrskyt muistissa, tai ehkäpä olemme juuri nyt myrskyn silmässä. On ihanaa tietää silloin, että emme ole yksin. Jumala valvoo.

Myrskyssä puun juuret työntyvät syvemmälle. Jumalan sydämellä on meidän turvapaikkamme myrskyn raivotessa. Jumalan rakkaus kantaa vaikean yli ja antaa voimaa elämän koettelemuksissa. Mikään ei voi eroittaa meitä Hänen rakkaudestaan, joka on Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme.

Hän vakuuttaa meille: "Minä en sinua jätä,enkä koskaan hylkää." Murheet ja huolet eivät täällä lopu. Kuitenkin saamme vakuuttaa hätääntyneille sydämillemme, että Jumala auttaa meitä; Raamatusta löytyy lääke ahdinkoomme. Jumalan armo varjelee sydämemme. On mahdollista kieltäytyä murehtimasta!

Jumala kunnioittaa meidän uskoamme ja luottamustamme Häneen. Se juuri onkin todellista uskoa, että luovutamme murheemme Hänelle kokonaan. Saamme omistaa pyhän huolettomuuden.

Jumalan kirkkauden näkevät ne, jotka suurimmassakin hädässä ja toivottomuudessa uskovat Jeesukseen ja luottavat, että Hän on suurempi kuin suurin ahdinkomme ja ongelmamme. Hän on suurempi kuin itse kuolema.

Jeesus sanoo: "Ole turvallisella mielellä. Minä olen voittanut kuoleman."

Sinun käsiisi Herra, minä uskon henkeni. Sinä uskollinen Jumala, sinä pelastat minut!

"Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, kuin on tähti taivahalla,lintu emon siiven alla."

Elina Räsänen
jumalanpalvelustukiryhmän vetäjä, Aarteet-rukouspiirin ohjaaja

Muistokirjoitus

Minä muistan niin paljon. Muistan auringon välkkeen seinällä ja ikkunasta näkyvät upeat kukkaistutukset muistomerkkien ympärillä. Muistan naurun, pikkaisen epävireisen kitarasoundin ja niin ponnekkaan laulun. Muistan ettei elämästä selviä hengissä kuin Jeesuksen jengissä ja senkin, että poweria pitää olla. Muistan ihmisiä monista seurakunnista, nuorena pyhiksi ajattelemiani ja aikuisena syntisiksi ja armahdetuiksi pyhiksi tietämiäni. Muistan elämäni ohikiitävyyden ja saman koskevan meitä kaikkia, tämän sukupolvien ketjun toiviopolulla vaeltavia armonkerjäläisiä. Muisti on lahjaksi annettu, niin kuin elämäkin. Se kuinka elämämme käytämme on meidän lahjamme elämän antajalle.

Kunpa aina muistaisin ja todeksi eläisin senkin, että yksin uskosta, yksin armosta, Jeesuksen Kristuksen tähden olemme pelastetut. Sen avulla meidän lahjamme tulee vajavaisuudessaankin täydelliseksi.

Rauhaisaa ja siunattua vaellusta ja turvallista perillepääsyä toivottaen,

Alpo Syvänen
Nuorisotyönohjaaja ja lähetyssihteeri

 

Sunnuntaisoitot

Sunnuntaisoitot muodostavat kokonaisuuden johon kuuluvat pyhänsoitto eli ehtookellot, huomenkellot, papinkellot, yhteensoitto ja loppusoitto.

Ehtookellot soivat lauantai iltana klo 18.00 (Marianpäivän ja Mikkelinpäivän välisenä aikana), ja talviaikaan auringon laskiessa (käytännössä klo 17.00). Soitto aloitetaan keskinopealla soitolla suurta kelloa käyttäen, sekä päätetään 9 läppäyksellä (3x3). Soitto kestää 10 minuuttia.

Vastaparin ehtookelloille mudostavat huomenkellot. Ne soitetaan sunnuntai aamuisin klo 9.00 muuten samoin kuin ehtookellot, mutta 3x3 läppäystä kuuluvat soiton alussa.

Papinkellot soitetaan sunnuntai aamuisin klo 9.50 pienellä kellolla keskinopealla tempolla. Alunperin papinkelloja lienee soitettu merkiksi papin saapumisesta kirkkoon, mutta tästä tavasta on sittemmin luovuttu.

Yhteyskellot eli yhteensoitto kajahtaa tapulista juuri ennen jumalanpalveluksen alkua. Nopeatahtisella, molemmilla kelloilla tapahtuvalla soitolla on tarkoitus koota mäelle kokoontunut kirkkokansa sanankuuloon.

Loppusoitto, 3 läppäystä isolla kellolla, on merkki jumalanpalveluksen päättymisestä.

Huomasit varmaan että luku 3 toistuu monesti näissä soitoissa. Lähdeaineistostani en löytänyt tälle selitystä, mutta arvelen sen muistuttavan meitä pyhästä kolminaisuudesta. Kunpa tunne pyhän läsnäolosta saisi kellojen soidessa usein vallata meidät.

Eero  Pulkkinen, kirkkoneuvoston vpj.

 

Mitä kuuluu?

Olemme saaneet viettää kaunista lämmintä kesää kukin omalla tavallamme.  Erityisesti kesällä on paljon  tapahtumia,  joissa saamme kohdata läheisiämme. Kohdatessa kysytään usein:   Mitä Sinulle kuuluu ? Tavallisin vastaus on: Kiitos ihan hyvää. Tuskin maltan kuunnella edes alkua, kun alan suoltaan  omia kuulumisiani.

Hetken kuluttua en edes muista kysyneeni  mitään. Valitettavasti näin itsekkäästi toimin liian usein. Annoinko hänelle edes suunvuoroa saati että olisin kuunnellut häntä?

Muistan jo lapsuudesta kun äitini kysyi: Kuulitko Sinä ollenkaan mitä minä sanoin? Kuuntele niin että kuulet! 

Niinpä niin - näin hyvin on neuvot  muistissani. 

Kirkossa pappi pyytää meitä kuuntelemaan päivän tekstiä, kiitos siitä. Keskityn kuuntelemaan ja  parhaani mukaan yritän myös ymmärtää kuulemani.

Kaikesta huolimatta haluan edelleen opetella kuuntelemaan. Toivottavasti vielä joskus olen parempi kuuntelija  lähimmäisilleni  sekä  osaan olla hiljaa silloin kun pitäisi kuunnella.

Virsi 501, 1

Kuule,  Isä taivaan, pyyntö tää:  Auta, ettei kukaan yksin jää.

Katso Isä lasta kärsivää. Siunaa koko maailmaa.

 

Hyvää loppukesää.

 

Marjatta  Ruuska

kirkkovaltuuston ja -neuvoston jäsen

Suojelusenkelit mukana marjamatkalla

Oli kaunis kesäinen päivä lapsuuden kodissani Löytänä-järven rannalla, kun päätimme veljeni ja serkkujeni kanssa lähteä keräämään mustikoita. Suuntasimme järven toiselle puolelle Hiekan kallioiden liepeille. Äitini laittoi meille evääksi lasipulloihin kahvit. Pullot oli pyöritelty sanomalehteen ja laitettu sitten villasukkaan. Lisäksi oli kotona leivottua ruisleipää, joka maistuikin hyvälle, kun laittoi mustikoita päälle.

Mustikka-astiat täyttyivät ripeään tahtiin. Juuri kun päivä tuntui hyvin onnistuneelta, meidät yllätti voimakas ukkosen jyrinä. Mietimme, mitä pitäisi tehdä. Pikaisen päätöksen tehtyämme, lähdimme soutamaan kotirantaan. Alkumatka sujui hyvin, mutta yhtäkkiä aallot alkoivat kasvaa, salamat välkehtivät, satoi vettä ja välillä rakeita. Veljeni, joka istui marjasankojen kanssa kokassa, suojeli takillaan mustikoita. Minä ja serkkuni soudimme ja vanhin piti perää.

Äitini odotti meitä rannalla ja pelkäsi, kuinka marjaporukan oikein käy. Välillä vene oli näyttänyt siltä, että se kaatuu. Sillä retkellä meillä oli mukana suojelusenkelit ja pääsimme onnellisesti kotirantaan. Kovan soutu-urakan jäljet tuntuivat pitkään rakkoina käsissä ja koko retki on säilynyt unohtumattomana muistona mielessä.

On kaunis synnyinmaamme, maat, metsät, järvet sen.

Tuulikki Hämäläinen
kirkkovaltuuston ja -neuvoston jäsen

 

Uskon salaisuus

”Et mahdu sanoihin, et muottiin ihmisten, ei järki Sinua voi saavuttaa.

Et määritelmiin käy, et silmiin näy, vaan Sinut pieninkin voi löytää.”

Anna-Mari Kaskinen kuvaa osuvasti Jumalaa laulussaan ”Uskon salaisuus”.

Kirkkoisä Augustinus 300-luvulla sanoitti uskoaan lauseella ”Credo ut intelligam” eli ” uskon jotta ymmärtäisin”.  Usko Jumalaan antaa elämälle mielen ja tarkoituksen myös tänä päivänä.

Lähes 2000-vuotisen Kristuksen maailmanlaajuisen kirkon historian aikana Jumala on yritetty kuolettaa monesti. Tieteen saavutukset ovat pyrkineet tekemään tyhjäksi uskon Jumalaan, mutta uskon siementä ne eivät ole pystyneet sammuttamaan. Aina se on jossakin versonut kaikesta huolimatta. Tiede ja usko ovatkin kaksi eri asiaa, joiden ei kuitenkaan tarvitse olla ristiriidassa keskenään. Katsellessani ympärilleni minun on helpompi uskoa persoonalliseen Luojaan kuin kosmiseen alkuräjähdykseen.

”Kun tuuli puhaltaa, et kiinni sitä saa, ei hallita voi suurta Jumalaa.

Ei vettä virtaavaa voi taltuttaa, vaan Sinut haurainkin voi löytää.

Merten aavat, ääret taivaiden kuinka ymmärtää voi ihminen.

Jää suuri hiljaisuus, jää uskon salaisuus, jää Kristus, joka meitä kantaa.”

Raija Kuronen, kirkkovaltuuston ja -neuvoston jäsen
15.8.2018

Luottamuksen varassa

”Kun tuosta toivut, niin haehan meille sitten ensi kesäksi.” Vuosi sitten kohtasin nämä Samin sanat Joensuussa opiskelukämppäni keittiössä toipuessani sairaslomalla työuupumuksesta. Silloin tuntui käsittämättömältä, että joku uskaltaa luottaa noin paljon, vaikken itse uskonut enää koskaan lähteväni rippileirin vetäjäksi tai välttämättä mihinkään töihin pitkään aikaan. Onneksi joku muu luotti.

Tänään olen kaksi kuukautta Viitasaarella seikkailua ja kolme pysäyttävää rippikoulua rikkaampi. Vieraasta Keski-Suomen pikkukaupungista on tullut kotoisa ja monista nuorista kasvoista rakkaat. Stressialttiista opiskelijasta purkautui yhdessä kesässä rohkea ja valoisa kohtaaja, eikä siihen tarvittu kuin tuota samaa kuin vuosi sitten: luottamusta. Kiitos työkaverit, nuoret ja seurakuntalaiset, kun luotitte minut pystyyn.

Päällimmäisenä kesästä jää rukouksiini yksi ikäluokka, nyt jo konfirmoidut nuoret. Niin monen kohdalla ajattelin, että kun vain tämä kaveri saisi edes hitusen enemmän luottamusta osakseen, niin hänestä voisi puhjeta vaikka mitä. Luotetaan toisiimme, myös heikon ja kurjan oloisiin - et voi koskaan tietää, millaisia sankareita heistä on kasvamassa. Sillä jokaista koskee suuri lupaus: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”.

Liisa Ruusukallio, Viitasaaren kesäteologi 2018
8.8.2018

 

Kellot kaikuu, kellot temppelin

Kirkonkellojen historia ulottuu varsin kauas. Jo varhaisella keskiajalla  katolisessa kirkossa alkoi esiityä kelloja jumalanpalveluskäytössä. Italiassa tiedetään kirkonkelloja käytetyn 1535, ja Irlannissa 1550 luvulla. Kellot olivat aluksi neli- tai kahdeksankulmaisia, rauta- tai kuparilevyistä niitattuja. Vasta keskiajan lopulla, 1400 - 1500 luvulla kellot saivat kauniin, pyöreän muodon kun kelloja alettiin valmistaa valumenetelmällä. Nykyisin käytössä olevat kellot ovat ovat yleensä kuparin ja tinan seosmetallia eli pronssia.

Kellon kaunis, kauaskantava ääni syntyy kun kellon "kielellä" lyödään, eli "läpätään" kellon laitaan. Keskiajalla kelloja soitettiin Jumalan ja pyhimysten kunniaksi ja "pimeyden voimien" karkottamiseksi kellojen kuuluvuusalueelta. Kellojen soitolla voitiin myös kehottaa esirukoukseen sairaan puolesta. Sielunkellot taas karkoittivat "pimeyden vallat", jotka yrittivät estää vainajan matkaa taivaaseen. Reformaation myötä kellojen soiton merkitys ymmärrettiin toisin. Yhteyskellojen soitolla kutsuttiin jumalanpalvelukseen, ehtoo- ja huomenkelloilla muistutettiin pyhän alkamisesta ja jatkumisesta. Nämä soitot ovat edelleen käytössä myös Viitasaarella. Ristipistojen aiheena 5.9 pyhänsoitot.

Eero Pulkkinen, kirkkoneuvoston vpj.
1.8.2018

 

Ei mahdu

Jeesus sanoo: "Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!”

Moni tekee näin kesäisin lomamatkoja autolla. Perheissä on tuttua, että juuri kun oltaisiin lähdössä, huomataan, että auton takaluukku ei mene kiinni. Tavaroita on liikaa ja joudutaan miettimään, mikä on todella tarpeellista ja minkä puolestaan voi jättää kotiin.

Jeesuksen mainitsemalla ahtaalla portilla on samanlainen tilanne. Kaikkea ei voi viedä mukanaan ja joutuu pohtimaan mikä on välttämätöntä. Omaan voimaansa tai osaamiseensa luottava ihminen joutuu huomaamaan, ettei sovi portista sisään. Portti on nimittäin niin ahdas, että siitä sopii vain ihminen yksin.

Tämä on meille vaikea asia hyväksyä. Itseriittoisen ja omavaraisen ihmisen ei ole helppo suostua siihen, että Kristus on kaikki mitä tarvitaan. Vain hän mahtuu meidän kansaamme portista. Kristus riittää, on sekä vaikea, että ihanan vapauttava totuus.

Jos tahdot ja ehdit, niin ota esille (vaikka kännykällä) virsi 365. Lue tai laula ainakin sen 10. säkeistö.

Siunausta kesääsi!

 

Antti Hiltunen, kirkkoherra
25.7.2018

Muistojen maailmassa

Katselin valokuvia vuosikymmenien takaa. Voi, kuinka ne toivatkaan monia muistoja mieleen. Sain elää koko elämänkirjon, nuoruuden ajoista lähtien. Lapsuuden kuvia ei juuri ollut. Siihen aikaan ei kovin paljon harrastettu kuvien ottoa, eikä kaikissa mökeissä ollut kameroitakaan… ja siitä on jo paljon aikaa. Tänä päivänä ”räpsitään” kuvia jopa kännykällä, kaikesta mahdollisesta.

Löytyi lastenlasten kastekuvia ja rippikuviakin jo neljännessä polvessa. Koulukuvia, syntymäpäiväkuvia, hääkuvia ja paljon hautajaiskuvia. Suvussakin on poisnukkuneita jo hyvänen joukko.

Oli myös paljon iloisia ilmeitä, monenlaisista tapahtumista. Rantajuhlia, retkeilykuvia, näytelmäpiiriä eri vuosilta sekä erilaisia esiintymisryhmiä, joissa olen saanut olla mukana.

Käteni yhteen liitän kiittäen, että olen saanut voimia ja terveyttä, ja toivon mukaan olen voinut ilahduttaa ihmisiä, niin laitoksissa kuin muuallakin.

On ollut aikaa myös itselle, hiljentymiselle kirkossa, sekä aikaa myös olla kotona, omien ajatusten kanssa. Elämä on suonut hyviä päiviä paljon, mutta paljon myös surun hetkiä.

”Totuuden henki, johda Sinä meitä.”

”Jokaisella on elämän pituinen matka.”

Eeva Koivumäki, ev.lut.seurakuntalainen
18.7.2018

 

Kiitos veteraanit, hoivataan kunnialla

 

Minä haluan kirjoittaa veteraaneista. Veteraanit olivat sodassa vuosina 1939-1945 vaihtelevissa oloissa ja tilanteissa. Siellä on rukoilta Jumalalta, että tästä valtavasta mylläkästä selviäisi vielä ehjänä kotiin.

Luvattoman paljon nuoria miehiä kaatui ja haavoittui. Kotirintamalla pelättiin, että tuleeko sieltä aviopuoliso taikka pojat elävinä kotiin.

Luvattoman paljon sinne rintamalle jäi sotilaita. Viitasaarellakin on sankarihaudoissa yli 400 sankaria, suurin osa juuri aikuiseksi varttuneita. Menetys oli suuri.

Veteraaneja on elossa enää pieni osa. Heidän keski-ikänsä on 93-94 vuotta. Hoivataan kunnialla. Veteraanit ovat sitkeää porukkaa, on yli 100-vuotiaitakin.

Suomi pysyi kuitenkin itsenäisenä valtiona, siitä erittäin suuri kunnia sodassa kaatuneille ja veteraaneille.

Toivotan kaikille viitasaarelaisille Jumalan siunausta ja mukavaa kesän jatkoa.

 

Arvo Pietiläinen, kirkkovaltuutettu

11.7.

 

Kenelle kellot soivat?

Alaotsikko on lainattu  Nobel–kirjailija Ernest Hemingwayn tunnetusta romaanista, jossa kerrotaan Espanjan sisäälissodan tapahtumista v. 1936–1939. Sama kysymys voi askarruttaa  kenen tahansa Viitasaaren keskustassa kadulla kulkevan mieltä ihan tavallisena arkipäivänä kirkonkellojen harvakseltaan kumahdellessa salmen takaa. Kyseessä ovat useimmiten sanoma- eli kuolinkellot. Myös sielunkelloiksi niitä kuulee joskus kutsuttavan.

Kuten nimikin sanoo, soitolla lienee ennen muinoin ollut myös viestinnällinen merkitys. Soitolla on voitu ilmoittaa poisnukkuneen sukupuoli siten, että soitto on aloitettu (ja lopetettu) miehelle isolla ja naiselle pienellä kellolla. Myös vainajan ikä on voitu ilmoittaa soittamalla täydet vuosikymmenet isolla ja vuodet pienellä kellolla. Viitasaarella ikäilmoitus ei ole ollut käytössä ainakaan minun muistini aikana.

Sanomakelloja soitetaan noin 15 minuutin ajan harvatahtisesti vuorottain isolla ja pienellä kellolla. Kelloja soitetaan arkipäivisin klo 10 ja 16 välisenä aikana ja soitto ajoitetaan yleensä vainajan siirron yhteyteen sairaalasta kappeliin tai kirkkoon. Vaikka kellot ovatkin vanhat, valumetallista valmistetut, niitä soitetana nykyisin sähkömoottoreiden avulla ja käynnistetään ja ohjataan matkapuhelimesta.

Sanomakellojen lisäksi Viitasaarella on käytössä myös muita soittoja. Niistä ja kirkonkellojen historiasta ja käytöstä eri aikakausina lisää tällä samalla palstalla 1.8.

Eero Pulkkinen, kirkkoneuvoston vpj.
4.7.2018