Pysähdy runolle - Seurakuntalaisten kirjoittamia runoja

Väsyneen toiveita

Miten tahtoisinkaan,
Herrani, tässä ja nyt, vain olla.
Kulkea hiljaa metsässä,

ja istua nuotiolla.

Minä tahtoisin nousta tunturiin,
ja sulaa tunturin ruskaan.
Ja sylistäs etsiä lohtua,
tähän viiltävään elämän tuskaan.

Minä tahtoisin hiihtää hangella,
joka päiväsi kirkkautta toistaa.
Ja hoitavan valosi virrata antaa,
sisään sieluni ikkunoista.

Minä tahtoisin vaeltaa niityllä,
ja kuulla sirkkojen soiton.
ja aamun kastetta lehdiltä juoden,
nähdä päiväsi koiton.

Minä tahtoisin kulkea rannalle,
ja istua äärelle veen.
Ja väsyneet jalkani upottaa,
aaltojen viileyteen.

Kun jakelit lapsilles saappaita,
minä liian suuretko sain?
Kun ne alati lonksuvat jaloissain,
ja huutavat puutteitain.

Olet luvannut, Herrani kaikille,
jotka uupuvat kuormien alle.
Levon, ja siksi nyt kyselen,
onko lupaus totta myös mulle.

Siks´ kutsuas kuulen, kun alttaris nään,
ja katetun armopöydän.
Sieltä ravinnon saan, ja taakkani jaan,
ehkä jälleen voimani löydän.

Eero Pulkkinen

Ystävälle

Ystävä, kuule vähän.
Tulehan viereen ja istahda tähän!
Tahdon kertoa tänäänkin sulle,
kuinka tärkeä olet sä mulle.
Jos allapäin on mieli,
soi puhelin – jo pulppuaa kieli.
Ilo valtaa pian sydämen,
sinä sait taas aikaan sen!
Yksi timantti mulla on suuri,
löysin ystäväkseni sinut juuri.
Sua koskaan en tahdo menettää,
siksi sinulle kuuluu viestini tää.
Kadota mielestäs huolien häivä,
meille jokainen päivä on ystävänpäivä.

Tarja Tarvainen

Syysaamu

On ikävän kaiho mun povessain,
kun ystävä tänään lähti.
Mutta toivon kipinä rinnassain
se vilkkuu kuin taivaan tähti.

Kun jälleen me taas kohdataan,
se on onni ja suuri ilo.
Siinä ”kultien” kilotkin punnitaan
ja muistellaan auringon ”kilo”,

joka aamuisin meitä tervehti
oman aittamme kynnyksellä,
kun ilta yöstä aamuun ehti
ja istuttiin rappusilla.

Nämä yhteiset päivämme onnelliset
ei koskaan loppua saisi.
Ne hetket on ikimuistoiset.
Miten paremmin sen sanoa taisi.

Eeva Koivumäki

Taivas kirkkaan sininen, muutama
untuvapilvi seilaa katsellen maailmaa.
Hento tuulen vire koskettaa Pihkurin pintaa,
joka muodostaa pieniä laineita, tuudittain
ne rantaan.

Riippakoivun lehdissä jo syksyn merkit,
hento keltaväri jo maahan pudonneissa.
Samassa kirkonkellojen kumu kaikuu tienoon
yllä. Yksi pudonnut lehti, eletty elämä.

Katselin maisemaa ja levähdin, kuinka kaunis
onkaan tämä hetki elämässäni, nautin täysillä.
Puhelin pirahti, sain viestin: toinenkin syksyn lehti
oli pudonnut.

Kun kaikki on sanottu, jää kiitollisuuteen käärityt
kauniit muistot.

Toini Paananen