Aiemmin julkaistuja Ristipistoja

Rokkia, räppiä ja Jumalan Sanaa

Toissa viikonloppuna kokoontui Maata Näkyvissä -festareille, Turun Messukeskukseen ja Gatorade Centeriin, yhteensä 17 500 kävijää. Viikonloppuun mahtui kymmeniä konsertteja, raamattuopetuksia, näytelmiä ja ylipäätään paljon mukavaa tekemistä. Viitasaarelta festareille osallistui noin kolmekymmentä reissaajaa, osa nuorisotyön järjestämällä yhteiskuljetuksella ja osa omilla kyydeillään.

Itselleni nämä festarit olivat jo 30. tai 31. käyntikerta ja ryhmässämme reissasi niin monia festarikonkareita kuin myös festareiden ensikertalaisiakin. Nuorilta keräämäni palaute on ollut varsin positiivista ja jo nyt monet suunnittelevat ja odottavat ensi vuoden retkeä. Eräs nuori määritteli kokeneensa valtavan lämmintä yhteishenkeä, hauskanpitoa ja silti myös mietteitä herättäviä opetuksia Jumalasta ja ihmiselämästä. Eli voisiko ajatella, että hän oli tuolla elänyt seurakunnan elämää, jos kohta ihan joka päivä ei meilläkään ole tarjolla noin lennokasta toimintaa.

Eiköhän liene niin, että arjen puurtamista tarvitsemme elämän ylläpitämiseksi, mutta oma sijansa on myös juhlahetkillä, Sanan puhuttelulla ja hyvällä mielellä. Toivottelen siunattua adventtiaikaa ja rauhaa maan päälle ja ihmisten mieliin.

Alpo Syvänen, nuorisotyönohjaaja ja lähetyssihteeri

 

Lasten valtakunta

Vietämme tänään keskiviikkona 20.11. lapsen oikeuksien päivää. Päivä tuo mieleeni monet kastejuhlat, joissa olen saanut olla mukana. Kasteperheessä vanhemmat ovat valmistelleet juhlaa, vauvan hiukset on harjattu, päälle on puettu suvussa kulkeva kastemekko, pöytä on katettu, liinat silitetty, kakut leivottu ja kuorruteltu. Sukulaisten ja läheisten piiri on kokoontunut juhlataloon. Tilaisuuden aluksi laulamme usein Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehenMinne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa… Juhlassa luetaan aina lasten evankeliumi Markuksen evankeliumista. Siinä Jeesus asettaa lapsen esikuvaksi aikuisille ja sanoo: Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse. Huomaan miettiväni, miten lapset sitten ottavat Jumalan valtakunnan vastaan lapsen tavoin.

Toissa sunnuntaina me aikuiset saimme hyvän esimerkin lapsen luottavasta ja kyseenalaistamattomasta uskosta. Saarnassani pyysin lapsia tulemaan kirkon etuosaan katsomaan samana aamuna saamiani isänpäivälahjoja. Juttelimme samalla Jumalasta. Eräs lapsista kertoi, että hän ajattelee Jumalan kuulevan. Hän sanoi ajattelevansa, että kun iltarukouksessa laittaa kädet ristiin, avautuu vähän niin kuin kännykkäyhteys Jumalalle. Hänen kanssaan voi jutella asioistaan ja vaihtaa kuulumisia.

Lapsenoikeuksien päivän teemana tänä vuonna on lapsen oikeus olla oma itsensä. Meidän aikuisten tehtävänä on turvata tämä oikeus lapsillemme. Kastejuhlan päähenkilöt osaavat ainakin olla tilanteessa omana itsenään. Joku itkee, joku katsoo rauhallisesti sylikummiaan silmiin, joku kunnioittaa tilaisuutta nukkumalla sikeästi toimituksen ajan. Omana itsenämme saamme jokainen luottaa, että Jumala on ja Jumala kuulee.

Jussi Summala, seurakuntapastori

Valoa pimeyteen

"Lopuilla rahoilla, viimeisilläni, ostin keltaisen krysanteemin.
Ja jokaisella hehkuvalla teriöllään se lunastaa elämää takaisin.
Katselkaa kedon kukkia, sanoi Jeesus, ja minä katselen syvälle ja kauan
krysanteemini sydämeen, kunnes toivo kuin arka pieni lintu
asettautuu kämmenelleni."

Elämme vuoden pimeintä aikaa, kaamosta. Tässä pimeydessä tarvitsemme lisävaloja, kynttilöitä ja lyhtyjä luomaan tunnelmaa ja antamaan lohtua ja toivoa. Toivoa siitä,että aikanaan taas valo voittaa pimeyden.

"Sydäntalven kalpea auringon timanttisuihke huurrepuiden oksilla, oksistojen lomassa vain taivaan tähtiä.
Käperryn pieneksi lämpimään, uneksin levosta laavunuotiolla, verkkaisesta vaelluksesta talven hiljaisuuden halki heleään kevääseen.
Roihuava tulipallo laskee metsän taa,
timantteja puissa."

Raamattu puhuu paljon valosta. Jeesus itse sanoo: "Minä olen maailman valo." On turvallista tietää, että Kristus - valo loistaa pimeimmässäkin yössä, aina ja ikuisesti. Psalmeissa löydämme myös lohdun ja rohkaisun sanoja: "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani. (Ps 119:105 )Sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. (Ps 139:12)

Sytytellään toivon kynttilöitä ja luetaan rohkaisua Raamatusta!

Elina Räsänen, jumalanpalvelustukiryhmän vetäjä, kirkkovaltuutettu

 

Isän kädet

Katselimme käsiämme. Ovatko nyrkissä, vai avoimina. Saatko sormet lomittain, pyyntöön ja rukoukseen?

Tunnustelimme tervehtiessä kaverinkin käsiä. Ovatko elämän kuluttamat, arat, vai nyrkissäkö, varmuuden vuoksi. Nyt oli levon hetki, kädet lepäsivät. Istuimme laulun ja Sanan hoidossa seurakuntasalissa. Sydämeni laulussa oli tuvan täydeltä väkeä. Takana oli muistojen pyhäinpäivä, käynnit haudoilla, haikeutta ilmassa. Edessä isänpäivä.

Kuulimme Isän käsistä. Raamattu kuvaa niitä: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret.” (5. Ms. 33:27). Psalminlaulaja tunnistaa Luojan käden jäljen luonnossa: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” (Ps. 8:4-5)

Pettynyttäkään ei Jumala karta. ”Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni.” (Ps. 73:21,23)

Taivaan Isän kädet ovat hellät, lempeät. Vahvatkin, puolustavat ja kantavat. Sellaisina muistan oman isänikin kädet. Ne ohjasivat vartiokoiraa tehtaalla vuorotyössä. Ne hakivat rangat metsästä ja sirkkelöivät ne talon lämmöksi.

Sahan terä niitä satuttikin, isäni käsiä, niin ettei pilkkitoukan pujotus koukkuun enää kalamieheltä onnistunut. Siihen tarvittiin meidän lasten apua. Saisinpa pujotella vieläkin toukkaa koukkuun, sormiani omiesi lomiin, isi kulta. Mutta olet jo perillä, käsistä ja sairaasta sydämestäsi täysin ehjänä taas.

”Kädet lävistetyt ovat lohtuni nyt. Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.” (Kaskisen ja Löytyn laulusta Kaukaa sinua hain)

Marjaana Kotilainen, diakonian tukiryhmän pj.

Lapsen suru

Lapsi tarvitsee tukea silloin, kun kuolema koskettaa hänen elämäänsä.

Lapsen suru on monessa suhteessa haavoittuvampaa kuin aikuisen: lapsi imee itseensä muiden ja etenkin vanhempiensa tunteita. Lasta tulee auttaa sen hyväksymisessä, ettei kuollut tule enää luoksemme. Jokainen kuolee joskus. Turvallinen arjen jatkuminen on tärkeää. Kun aikuinen on läsnä, rohkaistuu lapsi esittämään kysymyksiä, joihin hän kaipaa vastauksia. Mikään lapsen kysymyksistä ei ole hassu, hämmentävä tai vääränlainen. Koska lapsi hahmottaa maailmaa minäkeskeisesti, on tärkeää, ettei hän tunne syyllisyyttä tapahtuneesta.

Joskus aikuisen suru on niin suuri, että lapsen sureminen jää varjoon ja lapsi alkaa kantaa huolta vanhempien jaksamisesta. On tärkeää, että lapsi otetaan mukaan yhteiseen suruun omalla tasollaan. Hänestä pidetään huolta, vaikka suru onkin läsnä. Suru on yhteinen, mutta jokaisella on oma surunsa ja tapansa surra. Kaikki tavat surra menetystä ovat oikeita.

Pyhäinpäivänä me saamme surra ja muistella rakkaitamme yhdessä.

”Joskus silmissäni on surua. Rinnassa tuntuu möykky. Vähän jännittää, en tiedä miksi.

Ehkä minulla on ikävä. Haluaisin, että rakas ystävä olisi vieläkin lähellä.

Kiitos kun kuuntelet minua. Tämä on tärkeä asia. Minulla ei ole sanoja,

mutta Jumala ymmärtää sen.”

Pyhäinpäivän perhehartaus on paikka, missä surua ja kuolemaa käsitellään lapsentasoisesti. Olette lämpimästi tervetulleita viettämään hetken kynttilöiden äärelle.

Sari Toikkanen, lastenohjaaja

Mitä minä sanoin

Tiedättehän sen tunteen, kun suusta pääsee sammakko. Tulee sanottua jotain, mitä ei olisi tarvinnut sanoa tai minkä olisi ainakin voinut sanoa fiksummin. Argh!

Pikainen tokaisu on usein tehty ilman mitään pahaa ajatusta, mutta toiselta se voi vaikuttaa. Kuulija ei ole kuullut tokaisua edeltävää ajatusta, johon tokaisu liittyy. Väärinymmärrys on valmis. Onneksi anteeksipyyntö edes lieventää töppäilyä, ja tuleehan sitä selittelyäkin harrastettua.

Sanomme myös teknisin välinein joskus enemmän kuin olisi tarpeen. Sosiaalinen media, tuo toisaalta ihanan yhteisöllinen virtuaali-ilmiö, voi olla pahimmillaan kova, julma ja yksinäinen paikka. Kun ei olla kasvokkain, uskalletaan ehkä liikaa. Julkista arvostelua ryöppyää julkkiksille, poliitikoille ja muutoin esillä oleville henkilöille. Sitä ryöppyää yllättävän ja valitettavan usein myös lapsille ja nuorille.

Somessa valitettavasti loistavat käyttäytymistaitojen puutteellaan usein myös aikuiset. Me, normaalisti melko fiksut eläjät. Aikuisten pitää näyttää mallia kuitenkin myös somessa, hyvää mallia. Ei voi paljon nuorisoa arvostella, jos itse on mahdoton.

Yritetäänkö katsoa peiliin välillä ja kysyä itseltämme, että mitä minä sanoin? Mitä sanoin ja kirjoitin? Huutomerkin tai kysymysmerkin kanssa, mutta kuitenkin.

Tuija Siidorow, tiedottaja

Kuivuudessa kasvaa toivo

Istun jälleen kerran television äärellä ymmälläni ja kieltämättä myös hieman huolissani. Ilmastouutiset kertovat monenlaisia hälyttäviä tietoja eripuolilta maailmaa. Esimerkiksi arktisten alueiden jäätiköiden sulaminen tulee vaikuttamaan niin eurooppalaiseen kuin myös suomalaiseen ilmastoon. Kuinka jonkin näin suuren äärellä voin yksilönä tehdä jotain, jolla olisi merkitystä isommalle kokonaisuudelle? Tämä on aiheellinen ja vaikea kysymys, mutta juuri siksi se myös haastaa meidät toimimaan. Meille on annettu tämä planeetta viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Kristittyinä meidän tulisi kuulla tuo Raamatussa annettu tehtävä ja elää myös sen mukaisesti. Viljellen viisaasti ja samalla varjellen luomakuntaa.

Jokainen meistä voi vaikuttaa omaan ympäristöönsä esimerkiksi laittamalla erilaiset roskat lajiteltuina jäteastioihin tai vaikkapa antamalla omastamme niille tahoille, jotka tekevät työtä ilmastonmuutoksesta kärsivien ihmisten elinolojen parantamiseksi. Muutos alkaa pienillä askelilla.

Tulevana sunnuntaina Wiitakeskuksella avautuu Laura Malmivaaran kuvaama ja Suomen Lähetysseuran mahdollistama valokuvanäyttely teemalla ”Kuivuudessa kasvaa toivo”. Laura itse tulee tapaamaan avajaisiin saapuvia katsojia. Tervetuloa Wiitakeskukseen tai sen jälkeen kirkkoon Rauhanmessuun.

Alpo Syvänen, nuorisotyönohjaaja ja lähetyssihteeri

Meidän seurakunta

Millainen on sinun seurakuntasi? Minulle seurakunta on kohtaamisen seurakunta. Paikka, jossa saamme kohdata, tulla kohdatuiksi ja olla Jumalan hoidossa. Siellä on tilaa kaikenlaisille ihmisille. Saamme tulla, olla ja toimia omia lahjojamme käyttäen. Seurakuntamme strategia sanoo, että olemme armahdettujen syntisten yhteisö. Seurakunta on täynnä syntisiä ihmisiä: kukaan meistä ei kykene täydellisyyteen. Seurakunnan paras juttu onkin, että syntinen armahdetaan. Jumala rakastaa meitä niin paljon, että Hän antoi Jeesuksen kuolla ristille meidän epätäydellisyytemme vuoksi. Syntisestä, epätäydellisestä ihmisestä tulee täydellinen, pyhä ja rakastettu tuon ristinkuoleman ja ylösnousemisen vuoksi.

Meillä jokaisella on tärkeä, oma paikkamme seurakuntaperheessä. Mitä sinä seurakunnassa haluaisit tehdä? Missä olet hyvä? Mitä kaipaat? Kerro se rohkeasti. Aivan jokaista tarvitaan! Yksi laulaa tai soittaa, toinen kuljettaa tai jakaa lahjoitusruokia, joku kutoo sukkia diakoniaan tai lohtuhuiveja sureville, yksi järjestää kirpparia tai laittaa aamupalaa Eväsrepussa, toiset avustavat jumalanpalveluksissa… Meidän seurakuntamme on sellainen, jossa jokainen saa olla ja toimia aivan omana itsenään. Olemme jokainen tärkeä osa Jumalan suurta perheväkeä.

Tule mukaan työstämään tulevaisuuden seurakuntaa eli uutta strategiaa keskiviikkona!

Anneli Palonen, diakonissa

Sydämeni laulu

Sain haasteen. Tulisinko jakamaan omastani evääksi muille iltana eräänä, syksyn syrjässä?

Huokailin, minne minua nyt taas tarvitaan? Ihanko ihmisten ilmoille pitäisi ponnistaa? En taida kuontua. Olin ollut kotona, voimanrippeitä sairauksien keskellä kooten, koko kesän.

Mielessäni oli tavallista suurempi hämmennys. Se hidasti askelta, peitti näkymän eteenpäin. Eivät toiset tienneet, mihin valmistauduin, kun kesä veteli viimeisiään. Illat tummuivat aiemmin, kuin osasi odottaa.

Menin sykkyrälle, ujo kun olen. Kuulostelin haasteen heittäjää lähemmin. Pyysi mukaan, kun ei tohtinut mennä yksin. Hän toisi iltaan soinnut ja sävelet, minulta tahtoisi sanat, jotka rohkaisevat, ne, jotka kantavat, auttavat ikävän yli – ja saattelevat Perille.

No sitten! Sanoja minulla kyllä on! Niitähän tapailen ja tankkaan, lauluista, kirjoista, sydämeni sopukasta. Haastaja, Näsäsen Pauliina, riemastui, kun vastasin tulevani. Tekisimme yhdessä illan, näin sovittiin, jaamme omastamme seurakunnan keskellä. Se tuntui hyvältä.

Lastini keveni, kun aika oli. Kyllä minä vielä jaksan tämän annetun matkan. Sain uutta voimaa varmasta lähteestä, elävän Jumalan Sanasta:

”Sinä olit turvapaikka heikolle, pakopaikka kurjalle vaikeuksien aikana, suoja rankkasateessa, varjo helteen tullen.” Näitä ”Vapautetun kiitoslaulun” säkeitä Jesajan kirjan luvusta 25 saat tänään, tässä ja nyt evääksi, oli mitä oli, tuli mitä tuli – ”aina on aihetta lauluun”.

Marjaana Kotilainen, diakonian tukiryhmän pj.

 

Paluu Ristipistoja -sivulle