Kirkonkellojen soitot ja historia

Tällä sivulla Eero Pulkkinen kertoo monenlaista mielenkiintoista kirkonkelloista ja niiden soitoista. Jutut on julkaistu Ristipistoja-palstalla syksyllä 2018.

Eero Pulkkinen tuntee Viitasaaren kirkon kellot erinomaisesti. Hän toimi aiemmin suntiona.

Kenelle kellot soivat?

Alaotsikko on lainattu  Nobel–kirjailija Ernest Hemingwayn tunnetusta romaanista, jossa kerrotaan Espanjan sisällissodan tapahtumista v. 1936–1939. Sama kysymys voi askarruttaa  kenen tahansa Viitasaaren keskustassa kadulla kulkevan mieltä ihan tavallisena arkipäivänä kirkonkellojen harvakseltaan kumahdellessa salmen takaa. Kyseessä ovat useimmiten sanoma- eli kuolinkellot. Myös sielunkelloiksi niitä kuulee joskus kutsuttavan.

Kuten nimikin sanoo, soitolla lienee ennen muinoin ollut myös viestinnällinen merkitys. Soitolla on voitu ilmoittaa poisnukkuneen sukupuoli siten, että soitto on aloitettu (ja lopetettu) miehelle isolla ja naiselle pienellä kellolla. Myös vainajan ikä on voitu ilmoittaa soittamalla täydet vuosikymmenet isolla ja vuodet pienellä kellolla. Viitasaarella ikäilmoitus ei ole ollut käytössä ainakaan minun muistini aikana.

Sanomakelloja soitetaan noin 15 minuutin ajan harvatahtisesti vuorottain isolla ja pienellä kellolla. Kelloja soitetaan arkipäivisin klo 10 ja 16 välisenä aikana ja soitto ajoitetaan yleensä vainajan siirron yhteyteen sairaalasta kappeliin tai kirkkoon. Vaikka kellot ovatkin vanhat, valumetallista valmistetut, niitä soitetaan nykyisin sähkömoottoreiden avulla ja käynnistetään ja ohjataan matkapuhelimesta.

Kellot kaikuu, kellot temppelin

Kirkonkellojen historia ulottuu varsin kauas. Jo varhaisella keskiajalla katolisessa kirkossa alkoi esiityä kelloja jumalanpalveluskäytössä. Italiassa tiedetään kirkonkelloja käytetyn 535, ja Irlannissa 550-luvulla. Kellot olivat aluksi neli- tai kahdeksankulmaisia, rauta- tai kuparilevyistä niitattuja. Vasta keskiajan lopulla, 1400-1500 luvulla kellot saivat kauniin, pyöreän muodon, kun kelloja alettiin valmistaa valumenetelmällä. Nykyisin käytössä olevat kellot ovat ovat yleensä kuparin ja tinan seosmetallia eli pronssia.

Kellon kaunis, kauaskantava ääni syntyy, kun kellon "kielellä" lyödään, eli "läpätään" kellon laitaan. Keskiajalla kelloja soitettiin Jumalan ja pyhimysten kunniaksi ja "pimeyden voimien" karkottamiseksi kellojen kuuluvuusalueelta. Kellojen soitolla voitiin myös kehottaa esirukoukseen sairaan puolesta. Sielunkellot taas karkoittivat "pimeyden vallat", jotka yrittivät estää vainajan matkaa taivaaseen.

Reformaation myötä kellojen soiton merkitys ymmärrettiin toisin. Yhteyskellojen soitolla kutsuttiin jumalanpalvelukseen, ehtoo- ja huomenkelloilla muistutettiin pyhän alkamisesta ja jatkumisesta. Nämä soitot ovat edelleen käytössä myös Viitasaarella.

Sunnuntaisoitot

Sunnuntaisoitot muodostavat kokonaisuuden, johon kuuluvat pyhänsoitto eli ehtookellot, huomenkellot, papinkellot, yhteensoitto ja loppusoitto.

Ehtookellot soivat lauantai-iltana klo 18.00 (Marianpäivän ja Mikkelinpäivän välisenä aikana), ja talviaikaan auringon laskiessa (käytännössä klo 17.00). Soitto aloitetaan keskinopealla soitolla suurta kelloa käyttäen, sekä päätetään 9 läppäyksellä (3x3). Soitto kestää 10 minuuttia.

Vastaparin ehtookelloille mudostavat huomenkellot. Ne soitetaan sunnuntaiaamuisin klo 9.00 muuten samoin kuin ehtookellot, mutta 3x3 läppäystä kuuluvat soiton alussa.

Papinkellot soitetaan sunnuntaiaamuisin klo 9.50 pienellä kellolla keskinopealla tempolla. Alunperin papinkelloja lienee soitettu merkiksi papin saapumisesta kirkkoon, mutta tästä tavasta on sittemmin luovuttu.

Yhteyskellot eli yhteensoitto kajahtaa tapulista juuri ennen jumalanpalveluksen alkua. Nopeatahtisella, molemmilla kelloilla tapahtuvalla soitolla on tarkoitus koota mäelle kokoontunut kirkkokansa sanankuuloon.

Loppusoitto, 3 läppäystä isolla kellolla, on merkki jumalanpalveluksen päättymisestä.

Huomasit varmaan että luku 3 toistuu monesti näissä soitoissa. Lähdeaineistostani en löytänyt tälle selitystä, mutta arvelen sen muistuttavan meitä pyhästä kolminaisuudesta. Kunpa tunne pyhän läsnäolosta saisi kellojen soidessa usein vallata meidät.

Kovan onnen kello

Kotikirkkomme tapulissa on kaksi kelloa. Pienempi, vuonna 1745 Johan Fahlstenin valmistama, palveli aluksi Viitasaaren järjestyksessään toisen kirkon uudessa tapulissa vanhassa kirkkosaaressa. Kello hankittiin Tukholmasta kokkolalaisen raatimiehen L. Steenin avustuksella.

Kuudennusmiehet Hintrikki Waris ja Pauli Kolari toimittivat kellon perille ja se asennettiin paikalleen syksyllä 1747. Tämä kaunisääninen ja hyväkuntoinen kello on siis palvellut seurakuntalaisia jo noin 270 vuoden ajan ja hoitaa ylevää tehtäväänsä edelleen.

Toinen kirkko on rakennettu noin vuonna 1653. Tähän kirkkoon lienee alunperin rakennettu kellotapuli ja siis myös hankittu kello. Tästä kellosta on asiakirjamaininta rovastintarkastuksesta 12.3.1676.  Taas piispantarkastuksen asiakirjoissa vuonna 1738, eli  62 vuotta myöhemmin, puhutaan jälleen uudesta kellosta, joka  on nykyisinkin käytössä oleva isompi kello. Tämä ”kovan onnen kello” rikkoutui 1750-luvulla ja valettiin uudelleen Tukholmassa.  Sata vuotta myöhemmin kello jälleen rikkoutui ja tällä kertaa se korjattiin Helsingissä. Tasan 60 vuotta myöhemmin, vuonna 1920 isokellomme uudelleenvalettiin jo kolmannen  kerran. Tämäkin valutyö tehtiin Helsingissä. Parin vuoden päästä tulee sata vuotta taas täyteen. Toivotaan ja rukoillaan, että kello kestää vielä pitkään.

Toisen kirkkomme alkuperäinen kello on siis kateissa? Onko tarina Miekkasalmeen piilotetusta kirkonkellosta sittenkin totta? Miksi sitä ei nykytekniikoilla voisi paikantaa ja nostaa? Vai onnistuivatko venäläiset sen sittenkin isonvihan vuosina nappaamaan? Näihin kysymyksiin vastauksia odotellessa voisimme keskittyä vaikkapa kuuntelemaan ehtookelloja kuulakkaana syyslauantaina ja antaa Pyhän virrata sydämiimme.

Tapulista katsottuna

Kuten aiemmin kerroin, myös kotikirkkomme kellonsoitto on automatisoitu. Ennalta tiedetyt soitot ohjelmoidaan kellon ja kalenterin mukaisesti koneen muistiin ja satunnaiset soitot, kuten sanoma- ja saattokellot, saavat komentonsa matkapuhelimista. Tapulissa ei siis enää ole kellon soittajaa. Moottorit hoitavat suntion työn avaten ja sulkien tapulin luukut sekä läpäten kellonkieltä ohjelmoidusti.

Vaikka henkilöresurssin kannalta tämä onkin ehdottoman järkevää, on silti jotain menetettykin. Soitto on tasapaksua, vaisuhkoa ja vailla nyansseja (oma mielipide). Suntion työnkuvassa juuri kellonsoitto oli mielestäni upeinta. Tapulin luukuista avautuu mieltäkohottava, säiden ja vuodenaikojen mukaan vaihtuva näkymä kauniin kotipitäjämme ylle neljään ilmansuuntaan. Hienoimmat hetket uskon kokeneeni kuulaina kesälauantai-iltoina ehtookelloja soittaessa, tai kun sai tammikuisena sunnuntaiaamuna huurretta kukkivien puiden yli lähettää huomenkellojen rauhantervehdyksen uinuvan kylän ylle.

Näissä puuhissa tunsi usein olevansa jonkin suuren ja Pyhän keskiössä. Myös arkinen kiire saattoi joskus hiipiä kellonsoittajan puseroon. Muistan, että välillä piti katsoa rannekellosta sekunnit ettei esim. sanomakellojen soitto olisi liian nopeatahtista.

Hyvä lukijani! Toivon että sinulla olisi aikaa kellojen soidessa hetkeksi pysähtyä ajattelemaan elämän rajallisuutta, muistamaan, että lepopäiväsi on pyhää aikaa sinua varten, ja että kellojen kutsu kirkkosalmen takaa soi myös sinulle.

Pyhäaamun rauhaa, hiljaa huokuu maa. Häly mainen häipyy, taisto raukeaa.
Kuule, juhlakellot, kaukaa kuminoi, temppelistä Herran, kutsu sulle soi.

Eero Pulkkinen

----

Lue lisää kirkon ja seurakunnan historiasta klikkaamalla tästä.