Aiemmin julkaistuja Ristipistoja

 

Ystävä

Me kaikki tarvitsemme ystäviä.

Ystäviä, joiden kanssa voimme kokea syvää yhteyttä.

Hyvä ystävä kulkee rinnalla elämän kaikissa vaiheissa: niin iloissa kuin surussakin.

Hän iloitsee kanssasi saavutuksistasi, on onnellinen onnestasi.

Hän on kiinnostunut asioistasi, kuuntelee ja kannustaa.

Hän ei kavahda elämäsi murheita, vaan kuuntelee, kantaa ja nostaa niiden yli,

auttaa ratkaisemaan solmukohtia, lohduttaa ja antaa toivoa.

Kun ystävän kanssa tavataan pitemmänkin eron jälkeen, on kuin eroa ei olisi ollutkaan.

Maria Leinosen runon sanoin:

”Ystävä on hän, jonka kanssa voi vaieta pitkään,
kuunnella hiljaisuutta, lintuja, tuulta, myrskyn raivoamista oudossa metsässä,
katsoa kynttilänliekkiä, auringonlaskua, pimeää yötä.
Ystävä on hän, jonka kanssa saa kulkea omaan tahtiin eikä toinen sano:
nopeammin, nopeammin, astu jälkiini, olemme pian perillä.
Ystävän kanssa taival, matkanteko, viivähtäminen, yhtä tärkeää kuin perillepääsy.
Tai tärkeämpää.”

Mietipä tänään, voisitko sinä osoittaa ystäviesi lisäksi ystävyyttä ja ystävällisyyttä jollekin yksinäiselle ihmiselle, jolla ei ole ystäviä. Tai voisitko rukoilla jonkun puolesta, jolla tiedät olevan vaikeaa.

Kaikissa elämän tilanteissa meillä on yksi ystävä lähellä, aivan vieressä.

Ojenna vain kätesi, Hän kulkee kanssasi.

Siunauksin
Sari Toikkanen, lastenohjaaja

Isoksi kasvamista, tasailua ja ripareita

Tämä ja ensi viikko tulevat olemaan varsin vilkkaita omassa työssäni. Haluaisin jättää teille rukousaiheiksi muutaman asian. Tulevana perjantaina aloitamme Pihtiputaan kanssa ensimmäisen yhteisen isosleirin. Hienon riparikesän jälkeen meidän isostoimintaamme on ilmoittautunut 16 uutta koulutettavaa ja tämä on todella sydäntälämmittävää.

Sunnuntaina, isosleirin päättymisen jälkeen, on jälleen aika käynnistää uusi rippikouluvuosi. Ensi kesän kahdelle leirille on tätä kirjoitettaessa ilmoittautunut 40 riparilaista. Innolla odotamme, että pääsemme vetämään rippikoulun tutustumisjaksoa ja ensi kesän rippileirejä. Nuoret elävät tätä hetkeä ja heillä on aikanaan vuoro ottaa vetovastuu seurakunnastamme ja kirkostamme.

Lokakuun puolivälissä Viitasaarella kerätään kahden päivän aikana perinteistä Suomen Lähetysseuran syyskeräystä, eli Tasaus-keräystä. Tänäkin vuonna Tasaus-keräyksen teemana on ”Toivoa ilmassa”. Tasauksen kautta pyritään auttamaan heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä sopeutumaan ilmastonmuutokseen. Meidän apuamme kaivataan ja sinäkin voit auttaa vaikka tulemalla kerääjäksi tai ryhtymällä lahjoittajaksi. Kiitos sinulle!

Alpo Syvänen, nuorisotyönohjaaja, lähetyssihteeri

Valon viestit

Katson työhuoneen ikkunasta Viestinmäen suuntaan. Syysauringon kultaamat koivut, kaupungintalon valkoista seinustaa vasten punaisena ja oranssina välkehtivät pihlajat ja koristearoniat. Jumalan luoman maailman kauneus häikäisee.  Syksyn loisto tuo minulle toivon ja ilon viestiä valosta. Syksyn väreisssä on varastoituna kaikki kesäauringon lämpö ja valo. Vaikka lähestyvän loppusyksyn harmaudessa valoa on välillä vaikea tavoittaa, tiedän, että se on olemassa.

Valon ja toivon viestiä välittävät myös tulevan sunnuntain, Mikkelinpäivän Raamatun tekstit. Yhdessä niistä sanotaan seuraavasti: ”Minä lähetän enkelini kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut” (2.Moos. 23:20). Jokaisen elämässä on toisinaan tilanteita, joissa valo tuntuu peittyvän hämärään. Hämärän keskelläkin saamme luottaa siihen, että valo on olemassa. Enkelit kulkevat edellämme, Jumala pitää meistä huolen.

Niin kuin syksyn lehdet heijastavat auringon valoa, myös me voimme olla toisillemme enkeleitä, valon tuojia. Voimme heijastaa lähimmäisillemme sitä valoa, joka Jumalasta säteilevänä lämmittää meitä itseämmekin.

Jussi Summala, pappi

Ihana isovanhemmuus

Siitä on nyt liki vuosi ja kahdeksan kuukautta, kun ensimmäinen lapsenlapsemme syntyi. Meillä päästiin pohtimaan, mitä meistä pienelle Liljalle tulee. Luontevasti tuli mummu ja pappa ja näillä sanoilla meitä hänen toimestaan jo sujuvasti puhutellaan. Pekka Simojoen kappaleessa sanotaan ’Silmiisi katson ja koukussa oon, huoleni jälleen unohtukoon’. Se kuvastaa sitä hullaantumisen tunnetta, minkä pienokaisen syntymä sai aikaan.

Ikävää voi nykyaikaisten viestintävälineiden avulla lievittää kauempana asuvaan lapsenlapseen, mutta se ei korvaa läsnäoloa ja läheisyyttä. Omassa lapsuuden kodissa Martta-mummu oli perheenjäsen, joka edusti sen ajan perinteistä mummua. Useat nykyajan mummut ovat vielä vahvasti työelämässä kiinni, mummonergiaa pursuaa harrastuksissa, ripset ja hiukset ovat ojennuksessa ja elämä sosiaalisessa mediassa vilkasta. Kaikesta huolimatta ja onneksi nykyajan mummoilukin on ruokkimista, hemmottelua, hoitoa ja huolehtimista. Siitä saavat osansa myös lapsen vanhemmat. Toivon, että vauvaiästä alkanut läheinen suhde kantaa myös sitten, kun taaperosta aikanaan tulee koululainen, murrosikäinen ja aikuinen. Siinä kaikessa haluan olla mukana ja tukena.

Seurakunnassa on vuosittain vietetty isovanhempien ja lasten kirkkopyhää, seuraava sellainen on suunnitteilla ensi kevääseen.

Kirsi Salojärvi, talouspäällikkö

Tukka putkella

Metsäretki hevosen kanssa virkistää kummasti mieltä työpäivän jälkeen. Yksin ei todellakaan tarvitse tähän aikaan syksystä metsässä olla, kaverina on poikkeuksetta aina pari(kymmentä) hirvikärpästä. Paksusta ja pitkästä tukasta niitä saa nyppiä pois aika kauan.

Meidän perhe elää niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Lapsia on kolme ja molempien vanhempien puhelimet täyttyvät kalenterimerkinnöistä ja Wilma-viesteistä. Milloin on yhdellä uintia, toisella jalkapalloa, kolmas kiukuttelee 2-vuotisuhmissaan ja haahuilee ympäriinsä, yölläkin. Me molemmat käymme töissä, illat menee harrastusten parissa, omien ja lasten, toisinaan mukana on naapuristakin lainatut. Ja on se hevonenkin. Välillä on hankaluuksia muistaa, missä piti olla mihinkin aikaan. Toisinaan vauhtia on niin, ettei tukka tahdo pysyä päässä. Myönnän, kerran unohtui yksi lapsista kauppaan. Mutta vain kerran!

On hyvä muistaa, että meidän vanhempien arki on meidän lasten arkea. Vaikka nautimme työstämme ja siitä, että arki on mukavan hektistä, täytyy osata myös pysähtyä. Ottaa syliin, kysyä päivän kuulumiset. Niin Jeesus sanoi: ”Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta.” Matteus 19:14

Jos tukka siis oikeasti tippuisi tai vähän ohenisi tai lyhenisi, niin ainakin siitä olisi helpompi nyppiä pois hirvikärpäsiä. Olen tänäänkin lähdössä ratsastamaan ja koitan muistaa hakea lapset hoidosta ja iltiksestä ennen sitä. Vai pitiköhän miehen hakea heidät..

Heidi Hämäläinen, diakonian tukiryhmäläinen

Murrosikä parisuhteessa

Muistatko, millaista oli murrosiässä? Vanhemmista piti rimpuilla irti ja kaverit tulivat tilalle. Minä kävin isän kanssa loputtomia väittelyitä siitä, mikä on oikein ja miten maailma parannetaan. Pelastin ihmisiä ja eläimiä. Perhematkan sijaan piti saada kaveriviikonloppu.  Seksuaalisuus heräsi niin, että korvissa kohisi ja se vei tutkimaan ja kokeilemaan enemmän kuin äiti tietää. Vanhempien kanssa ei kehdannut näyttäytyä, ne niin ärsyttivät ja nolottivat.

Elli Raipela rinnastaa keski-ikäisten parisuhteen kriisin murrosikään kirjassaan Eriydy - älä eroa. Merkit ovat tutut: toiseen haluaa ottaa etäisyyttä, usein jonkin kolmannen (työn, ihastumisen, somen, suorittamisen, itsensä toteuttamisen tms.) avulla. Pari- tai perheajan sijaan maailma kodin ulkopuolella houkuttaa. Seksuaalisuus muuttuu ja hakee uomaansa. Arvot ovat puntarissa, ehkä koko oman elämän suuntakin. Oma tyytymättömyys heijastuu helposti ärtymyksenä toiseen, kun se on aina tommoinen.

Niin nuoruuden kuin parisuhteenkin murrosiän keskeinen kehitystehtävä on muodostaa uudenlainen suhde itseensä ja vanhempiin tai kumppaniin. Etäisyyden ja läheisyyden, itsenäisyyden ja toisen tarvitsemisen jännitteessä hapuilu voi olla haastava ja kipeäkin prosessi. Se on kuitenkin tärkeä vaihe tulevaisuuden kannalta. Sekä nuoren ja vanhemman että puolisoiden välisessä suhteessa on hyvä olla, kun riittävä itsenäisyys ja riittävä läheisyys ovat tasapainossa.

Pirjo Salminen,
perheneuvottelija, perhe- ja paripsykoterapeutti

Kiitollisuudella

Diakoniatyö on ajan tarpeen mukaan muuttuvaa. Diakoniatyö  on muuttunut paljon neljänä vuosikymmenenä, jotka olen saanut tehdä työtä seurakunnassa. Työn parasta on ollut sen vaihtelevuus. Aamulla ei tiedä millainen työpäivästä muotoutuu. Olen saanut tavata paljon erilaisia ihmisiä  kirkossa, tilaisuuksissa, kerhoissa, kotikäynneillä, laitoksissa, vastaanotolla, leireillä ja retkillä. Monta unohtumatonta muistoa on niistä tallennettuna mieleeni. On itketty yhdessä, jaettu suruja ja naurettu jaettu ilojakin.

Viime vuosina olen erityisesti iloinnut vapaaehtoisten määrän kasvusta, jokaiselle joka haluaa tehdä diakoniatyötä löytyy varmasti oma tehtävä pieni tai isompi. Sururyhmätoimintaa olen ollut aloittamassa ja perhekerhot, joita pidin reilut kaksi vuosikymmentä. Keskiviikkokerhon väki on erityisen lähellä sydäntäni, siellä meillä on erityisen hyvä tunnelma ja edes maskit korona-aikana eivät ole sitä estäneet.

Työkavereita ja kolleegoja on ollut useita. On ollut ilo, että olen myös saanut tavata minua edeltäneitä diakoniatyöntekijöitä, joista osa on siirtynyt taivaan kotiin. Eräs heistä jätti sanonnan, joka on jäänyt elämään diakoniatoimistossa: - Työ on ilomme ja kyllä lystiä on piisannut- !

Olen kiitollinen työkavereilleni ja yhteistyökumppaneille, erityisesti kaupungin vanhustyöntekijöille. Yhdessä on ollut ilo tehdä töitä.

Tänään 1.9. on valtakunnallinen diakonian päivä  ja ensi vuonna 100 v. diakoniaa Suomessa. Tänään on diakonia kunniaksi kahvit  eläkeikäisten liikuntapäivässä urheilukentällä, sateen osuessa Areenassa. Sieltä liikunnan iloa kaikille kahvin kera.

Siunausta elämäänne  toivon Filemonin kirjeen sanoin ”Minä kiitän Jumalaani aina kun muistan sinua rukouksissani”.

Ansa Litendahl, diakoni

 

Paluu uusimpaan julkaisuun