Aiemmin julkaistuja Ristipistoja
Miten ihmisarvo toteutuu Viitasaarella?
Miten ihmisarvo toteutuu Viitasaarella? Kohdellaanko kaikkia ihmisiä yhtäläisesti ja arvostavasti? Onko julkisten palveluiden ja etuuksien turvaverkko riittävä? Kuuluuko heikossa asemassa olevien ääni?
Näitä kysymyksiä aloin miettimään, kun luin Diakonissalaitoksen äskettäin julkistaman Ihmisarvobarometrin. Se kertoi ihmisarvovajeesta: kaikkia ei kohdella Suomessa yhtäläisesti ja arvostavasti, turvaverkossa on aukkoja eikä heikossa asemassa olevien ääni riittävästi kuulu.
Tiedän, että Viitasaaren seurakunnan diakoniatoimisto on paikka, jossa on valtavasti tietoa ihmisarvon toteutumisesta. Sitä kertyy viikoittain heikommassa asemassa olevien ihmisten kohtaamisista.
Kyse on yksinäisistä vanhuksista, nuorista, lapsiperheistä, maahanmuuttajista, pienituloisista, vammaisista, mielenterveys- ja päihdeongelmien kanssa painiskelevista, erityistä tukea tarvitsevista, työttömistä, työn kuormittamista, pitkäaikaissairaista, yhteyksiä etsivistä ja reunamilla kulkevista.
Yhdessä laajan vapaaehtoisten joukon kanssa Viitasaaren diakoniatyö auttaa ja kannattelee, vahvistaa toivoa sekä etsii väyliä eteenpäin. Se on uskoa, joka toimii rakkauden kautta.
Diakonia on yhteisvastuun ja lähimmäisen auttamisen asenne, jonka luterilainen kirkko on kutonut osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Enemmistö suomalaisista haluaa, että heikoimpia autetaan ja jokaisen ihmisarvoa kunnioitetaan.
Arkkipiispa Tapio Luoma korosti omassa kannanotossaan julkisen vallan vastuuta ihmisarvovajeesta. Viitasaaren seurakunta ei pysty omilla voimavaroilla korvaamaan valtion järjestörahoituksen leikkauksia tai hyvinvointialueen palveluiden puutteita.
Diakonia tarkoittaa palvelemisen ohella myös viestinviejänä toimimista. Hyvän ja arvokkaan vanhuuden puolesta olemme viestiä vieneet eteenpäin keväisillä rollaattorimarsseilla.
Voisimmeko Viitasaarella ja naapuriseurakunnissakin ottaa entistä vahvemman viestinviejän roolin niin vapaaehtoisina kuin ammattilaisinakin? Monia asioita voidaan korjata myös paikallisesti. Julkinen keskustelu ihmisarvovajeesta on tarpeen.
Olisi tärkeä saada diakoniatyöhön kertyvä tieto heikommassa asemassa olevien ihmisten tilanteesta kulkemaan kunnan ja hyvinvointialueen virkakunnalle ja päättäjille ja myös julkisuuteen. Ottaisimmeko viestinviejän roolin mukaan seurakunnan toiminnan linjauksiin? Se jatkaisi jumalanpalvelusta kirkon ovien ulkopuolella.
Maria Kaisa Aula, kirkkovaltuuston pj. ja seurakuntavaaliehdokas
Painot putosivat pyhäiltana kotikirkossa
Ihmiset tulivat tuomasmessuun kirkkoon suurella joukolla syyspimeän peittäessä seudun. Apeutta ja toivottomuutta oli tullessa monella mielessä, mutta sille annettiin uusi osoite: kaiken painavan ja syyttävän sai jättää Jumalalle. Hän otti kunkin ja kaiken vastaan rukouksessa messun kuluessa, ja tekee niin jatkossakin lupauksensa mukaan.
Meitä ohjattiin purkamaan painolastimme synnintunnustuksessa rypistetyn lehtisilpun muodossa. Omatunto keveni, olo helpottui. Kyllä niin käy vanhan, tutun messukaavan mukaan vietetyissä kirkonmenoissakin, kun Jumalan suunnasta katsoo. Jumala toimii sanansa ja sakramenttien, kasteen ja ehtoollisen kautta.
Me Hänen lapsensa tulemme tuomasmessun kaltaisissa illoissa kohdatuksi epäilyinemme. Huolet voi kertoa esirukouksessa, sairaana tai muuten tarvitsevana saa öljyllä voitelun ja ehtoollisessa sen suurimman lahjan: varman vakuutuksen siitä, että puolestamme on Kristus antanut elämänsä. Olemme sovitetut, välit Isän kanssa ovat sujut.
Sivualttareilla käydessä voi eri aistein tutkia sieluaan ja suhdettaan elämänantajaan. Sanojen puuttuessa kaipauksensa Jumalan puoleen voi pukea toisin – sytyttää tuohuksen tai valita vaikka rukouskiven pyyntönsä merkiksi. Myös lohduttavat laulut keinuttavat arkaa mieltä kuin lasta sylissä. Saat olla siinä, sinua kantavat iankaikkiset käsivarret.
Ihmistä ei ole tarkoitettu elämään erillään toisista eikä Jumalasta. Kauneinta ei ole ’minä’ eikä edes ’sinä’, vaan ’me’. Kun toimin messussa avustajana, saan rukoilla toisten puolesta, jakaa ehtoollista ja toimia pyydettäessä pikku tulitikkutyttönäkin.
Seurakunnan keskellä palvelen saamillani lahjoilla mielelläni näin pyhinä, ja yhtä lailla arkena päätöksentekijän ja rohkaisijan sekä lähetystyön vastuunkantajan tehtävissä. Siinäkin kauneinta on ’me’ – yhdessä toimiminen elävän Jumalan kunniaksi ja muiden tueksi. Tehtävien jakautuessa myös vastuu on yhteinen. Silloin jaksaa kulkea ja katsoa eteenpäin, huomiseen. Jumalan kädessä olemme silloinkin.
Marjaana Kotilainen, kirkkovaltuuston ja -neuvoston jäsen, ehdokas seurakuntavaaleissa
Ärmäkät kinkerit ja katse tulevaisuuteen
Seurakuntavaalit ovat tänä syksynä. Käytäthän äänioikeuttasi ja äänestät ehdokkaita, vanhoja tai uusia. Jokainen annettu ääni on viesti siitä, millaisen kirkon ja seurakunnan me haluamme.
Edellinen kirkkoherra Antti Hiltunen lupasi ärmäkät kinkerit, jos joka neljäs äänioikeutettu äänestää. Aivan siihen emme vuonna 2022 yltäneet, vaikka äänestysvilkkaus nousikin edellisvaaleista. Mitä jos tänä vuonna tekisimme yhdessä seurakuntalaisille paremmat tulevat neljä vuotta? Luotaisiin seurakunta, joka on entistä uudistuneempi ja kuuntelevampi.
Uudistunut seurakuntahan ei tarkoita perinteiden hylkäämistä, vaan ollaan rohkeita kohtaamaan erilaisia ihmisiä tasavertaisesti. Puhaltamalla yhdessä yhteen hiileen, jolloin saavutamme paljon enemmän seurakunnan parhaaksi. Kirkko on meille monelle oma turva satama.
Olen ollut seurakunnan valtuutettuna noin neljä vuotta. Aika on mennyt nopeasti. Se on tuonut uusia kokemuksia ja näkökulmia sekä olen oppinut seurakunnan työstä jo aika paljon.
Parasta on ollut tutustuminen uusiin ihmisiin ja sitä kautta olen saanut myös ystäviä. Joidenkin kanssa on ollut vallan rikasta keskustelua puolin ja toisin. Matkan varrelle on mahtunut näkemyseroja ja uusien ajatusten vaihtamista, ja nekin on auttaneet tekemään parempia päätöksiä.
Valtuutettuina velvollisuutemme seurakuntalaisia kohtaan on edistää rohkeasti ja rehellisesti omia sekä yhteisiä arvoja päätösten teossa.
Luottamushenkilöillä on oltava rohkeutta tuoda uutta esiin. Yhdessä voimme luoda seurakunnan, jota on helpompi lähestyä ja jossa on Raamatun ilon sanomaa – täynnä rakkautta ja toivoa.
Tilanteet, joissa oma kanta on eriävä muiden kanssa, ovat toisinaan haasteellisia. Oma mielipide ja omien arvojen takana seisominen vaatii rohkeutta ja uskallusta.
Seurakuntavaaleissa olisi hyvä olla erilaisia ehdokkaita. Eri taustojen ja kokemusten kautta syntyy uusia näkökulmia ja aitoa vaikuttamista. Seurakunnan vaalit on ns. puolueettomat. Olemme kaikki samalla valitsijayhdistyksen listoilla: Yhdessä olemme enemmän.
Vaalit on hetki, jolloin voimme päättää suunnan, mitä kohti autamme lähimmäisiä lapsista ikäihmisiin. Samalla katseemme on tulevaisuudessa ja myös siinä, kuinka pidämme huolta ympäristöstämme ja luomakunnan varjelusta.
”Kahdestaan on parempi kuin yksin, sillä yhteisestä työstä saa hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen nostaa toisen pystyyn.” (Saarn. 4:9-10).
Vaikutetaan ja rakennetaan yhdessä kirkko, johon jokainen on tervetullut. Vain yhdessä me olemme enemmän!
Minna Hänninen, kirkkoneuvoston ja -valtuuston jäsen, ehdokas seurakuntavaaleissa
Elämässä tarvitaan erilaisia polkuja
Historia kertoo, että Viitasaarta kutsuttiin alun perin Viittasaareksi tai Viittasaloksi. Nimensä paikka sai kertoman mukaan siitä, että Viittasaaressa oli petäjä, joka osoitti suunnan kohti isoa kirkkoa Rautalammille. Rautalampi oli tuolloin valtava emäpitäjä. Väki kävi Rautalammin kirkossa Viittasaarta kauempaakin, ja tässä kohtaa petäjä viittoi heille tietä perille. Pikkuhiljaa Viitasaarelle rakennettiin oma rukoushuone ja Viitasaaren kappelista tuli oma pitäjänsä (1600-luvulla). Tätä paikkaa kutsutaan nykyään Vanhaksi Kirkkosaareksi. Mielestäni tämä tarina paikkakunnan alkuperästä on kiehtova. Viittasaari osoitti tietä kohti jotain tärkeää. Samalla tuo paikka itsessään oli tärkeä.
Itselleni Rautalampi on ollut tärkeä paikka. Olin vuosia sitten siellä vaeltelemassa Kalajanvuoren maisemissa useampia päiviä, kun irrottauduin arjen aatoksista ja pohdin tulevaa. Päädyin sitten opiskelemaan teologiaa. Tieni johti Viitasaarelle ensimmäiseen työpaikkaan ja tänne sain vihkimyksen. Viitasaarella sain käydä yhdeksän kuukauden perehtymisajan ja Viitasaari synnytti minusta papin. Aika Viitasaarella on ollut upeaa aikaa ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.
Viitasaaren nuorisosta on jäänyt erityisellä tavalla mieleen aitous ja välittömyys. Täällä luonnon keskellä on tilaa olla ja hengittää. Täällä ei ole ison kaupungin stressitekijöitä. Yksitoistavuotias poikani sanoi, että Viitasaari on kuin fantasiamaailma. Saan kiinni tuosta ajatuksesta: täällä on laajat ja kauniit maisemat ja tilaa temmeltää.
Pienet paikkakunnat ovat nykyään myös kovien haasteiden edessä. Toivottavasti kehitys ei menisi huonompaan suuntaan, vaan pienten paikkakuntien tärkeys ja elinvoimaisuus huomioitaisiin viisaasti.
Olin ajatellut, että asuisin mielelläni Viitasaarella vaikka koko ikäni. Viitasaari sopisi siihen hyvin. Viitasaari sopii myös hyvin ponnahdusalustaksi elämässä eteenpäin. Ja seurakuntatyö on täällä monipuolista.
Jos kaikki pysyisivät aina paikallaan, eivätkä liikkuisi tai muuttaisi koskaan minnekään, ei se olisi hyvä. Myöskään se ei olisi hyvä, että kaikki muuttaisivat alituisesti. Erilaisia polkuja elämässä tarvitaan. Ja jokaisella on oma polkunsa etsittävänä, kuljettavana ja rukoiltavana.
Viittasaari on historiassa osoittanut tien kohti hyvää sanomaa ja kohti toivon näkökulmaa. Toivottavasti tulevaisuudessakin Viitasaari ja sen seurakunta on viittana kohti jotain merkittävää ja hyvää: kohti armoa, rakkautta, elämää ja kohti Kristusta.
Jesse Kärkkäinen, seurakuntapastori
Hyvinvointivaltion aukot näkyvät seurakuntien työssä
Kun elämä koettelee, moni kääntyy seurakunnan puoleen. Hyvä niin, sillä seurakunta pyrkii kyllä auttamaan apua tarvitsevia. Evankelisluterilaisen kirkon työtä tarkasteleva Diakonian ja kasvatuksen barometri 2026 osoittaa, että seurakuntien vastuu ihmisten tukemisessa on kasvanut sosiaaliturvan heikentymisen myötä.
Lapsiperheköyhyys ja ihmisten arjen ongelmien kasautuminen näkyvät seurakunnissa käytännön tasolla, barometri osoittaa. Toisin sanoen, kun hyvinvointivaltion tukiverkko vuotaa, koppia ottavat ainakin seurakunnat. Onko se oikein ja reilua, jää itse kunkin mietittäväksi. Kirkonkin rahoitus on pienenemään päin.
Seurakunnilla on paljon tehtäviä, jotka on hoidettava säädetyllä tavalla. Monessa asiassa ne voivat kuitenkin itse päättää painotuksensa.
Seurakunnan ylin päättävä elin on kirkkovaltuusto. Juuri nyt on aika vaikuttaa siihen, ketkä arvovalintoja tekevät ja ovat aitiopaikalla ohjaamassa oman seurakunnan toimintaa. Marraskuussa jäsenet valitsevat vaaleilla uuden kirkkovaltuuston. Ehdokkaaksi asettumisen aikaikkuna sulkeutuu pian, 15. kuluvaa kuuta. Vielä siis ehtii mukaan. Rohkeasti kannattaa lähteä ehdolle. Ehdokkaat ovat demokratialle elinehto, äänestäjät välttämättömyys.
Eilen julkaistun barometrin mukaan seurakuntien työtä on jäsenneltävä uudelleen. Työn ytimessä säilyvät silti ihmisten kohtaaminen, yhteisöllisyyden rakentaminen ja toivon ylläpitäminen.
Tätä kaikkea tapahtuu monella tavalla. Barometri kertoo diakonian ja kasvatuksen työntekijöiden kyselyn tuloksista. Vastanneita oli noin 800. Ennaltaehkäisevä ja korjaava tekeminen on mukana monessa muussakin seurakunnan toiminnassa kuin varsinaisessa diakonia- tai kasvatustyössä.
Ajankuvaa lienee, että kaikki ihmiset eivät halua kohdata perinteisesti. Toisten on helpompi soittaa, toisten lähettää viesti. Toiset arvostavat kasvokkain puhumista, joillekin on rennompaa kommunikoida netin välityksellä.
Osallistuin juuri etäkoulutukseen ”vanhanaikaisesta” tekstiviestityksestä. Hämmästyin tutkimustuloksissa sitä, miten mainiosti yksinkertainen yhteydenpitotapa tuotti vastakaikua.
Koenkin uudet kohtaamisen muodot lohdullisena. Yhteisöllisyyttä voi kokea myös ilman, että on fyysisesti samassa tilassa muiden kanssa.
Vaalien merkitystä ja päättäjien tärkeyttä ei voi kuitenkaan sivuuttaa. Siksi on tärkeää, että ehdolla olisi niin sanotusti monipuolinen kattaus. Nyt on aika tälle perinteiselle toimintamallille.
Tuija Siidorow, tiedottaja