Aiemmin julkaistuja Ristipistoja
Kuuden ”ällän” ohjeet elämään
Sain äskettäin vierailla erään 90-vuotta täyttäneen luona. Hän kertoi saaneensa jääkaapin oveen ohjeet elämään ja ne olivat liike, lääke ja lepo. Hän itse sanoi jatkaneensa listaan läheiset, Luoja ja luonto. Eli kuuden ”ällän” lista. Aika upeat elämän ohjeet meille kaikille!
Liike on lääke, kertoo telkkarimainoskin. Tarvitsemme liikettä, jotta pysymme kunnossa ja liikuntakykyisinä. Samalla, kun liikunta pitää kuntoa yllä, se hoitaa myös mieltä. Ja vaikka liike on lääke, niin sairauksiin tarvitsee saada hoitoa ja lääkettä.
Luoja loi maailman kuudessa päivässä ja seitsemännen Hän lepäsi. Meidänkin pitää muistaa huolehtia itsestämme ja muistaa levätä. Ihminen ei ole kone, joka käy loputtomiin. Jokainen tarvitsee lepoa. Mikä on sinun keinosi levätä nukkumisen ohella? Itse suuntaan usein luontoon, pois ihmispaljoudesta. Jumala on luonut meille upean luonnon. Luonto tekee meille hyvää, siellä olo voimaannuttaa, kun malttaa pysähtyä ja ihmetellä sen pieniäkin ihmeitä. Luonto ja eläimet, koko luomakunta tarvitsee huolenpitoa, jotta siitä saavat nauttia myös tulevat sukupolvet. Siinä on meillä jokaisella pieninkin teoin tärkeä tehtävä.
Jumala loi ihmisen elämään yhteydessä toisiin ihmisiin. Me tarvitsemme toisia ihmisiä, kenenkään ei ole hyvä olla aina yksin. Läheiset ja perhe on suuri lahja, mutta jos sitä ei ole, on tärkeää, että on auttavia tahoja ja ihmisiä elämässä. Jeesuksen opetus, rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, on tärkeä ohje tänäänkin. Kohdataan aidosti toisemme ja autetaan rohkeasti apua tarvitsevaa. Kun auttaa toista, samalla saa hyvän mielen itsekin.
Jumala loi myös meidät jokaisen, Hän loi ihmisen kuvakseen. Me olemme Jumalalle rakkaita ja Hän huolehtii meistä joka päivä, vaikka emme itse sitä aina huomaa. Monet sattumat ja hyvät tuurit ovatkin Jumalan huolenpitoa. Hän johdattaa ”sopivasti” joskus auttavan ihmisen tai muuta apua pulaan joutuneelle. Vaikka tänä päivänä usein tuntuu, että Jumalasta ja Jeesuksesta ei saa aina puhua ääneen, niin kuitenkin, kun ihmiselle tulee hätä, niin useimmilla lähtee huokaus ylöspäin, Auta! Ja Jumala auttaa, vaikkei aina oman halumme mukaan. Hänellä on viisaus elämämme suhteen, hankalinakaan päivänä Hän ei hylkää, vaan kulkee rinnallamme. Tästäkin kertoo moni elämän kokemuksen omaava, vaikkapa noilla 90- vuotissyntymäpäivillä.
Otetaan opiksi viisailta ikäihmisiltä heidän elämän kokemuksestaan!
Anneli Palonen, diakonissa
Ihan ilman ehtoja minä sinua rakastan
”Olen löytänyt helmiä roskalaatikosta/ kaatopaikalta/ katuojasta – ei heitettäväksi sikojen eteen/ vaan asetettavaksi arvoiselleen paikalle/ kaikella kunnioituksella/ ylpeydelläkin/ vakuutena pettämätön aitoustodistus: kivun polttomerkki.”
Näin runoilee Maaria Leinonen kirjassaan Silmissä uudet unet. Näen sen riveillä tuttuja kasvoja, omanikin. Olenhan rakastettu, ojista ongittu, elinsiirroilla vahvistettu, hymyillä hoidettu - en kai eläisi muuten! Hetkittäin saan oppia rakkauden lakeja: sieluun asti se vaatii kaiken, ja pyytää saada olla totta.
Liki kolmekymppinen avioliitto ja tänään Uunon päivänä tasan 60 vuoden elinikä ovat kuitenkin tehneet selväksi, että alkutekijöissään on taito ja välillä kokonaan hukassa tahto rakastaa. En aina kelpaa minulle minä, saati että iloa toisit sinä.
Kurtussa jo syntyessä, ruvella kosketuksesta, ja elämän matkasta kipeitä. Semmoisia olemme, ja juuri tällaisina silti kaiken rakkauden arvoisia. Tämän tiedän, sillä olen löytänyt ehdottoman rakkauden lähteen. Se kumpuaa ihmisen täysin tuntevan Isän tahdosta, joka ei muutu. Tuon tahdon varassa uskallan olla kesken, tohdin elää onnellisena, sinun vierelläsi arvokkaana, yhtenä muista Isän lapsista. Raamattu, Jumalan Sana, vakuuttaa:
”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.” Näin Kirje roomalaisille, sen viidennestä luvusta jakeet 6-8 ja jae 11: ”Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.”
Ehdottoman rakkauden lähde ei löydy ihmissydämestä, vaan Luojan luota. Hänen luonaan on aina avoimien ovien päivä. Jumalan yhteydessä on turvallista elää ja kuolla. Jatketaan annettu aika tutustumista toisiimme ja Elämänantajaan. Sinulle toivotan leppoisaa kesää ja suloista suvea.
Marjaana Kotilainen, kirkkoneuvoston ja -valtuuston jäsen
Toisenlainen todistus
Parisen viikkoa sitten koululaiset ja opiskelijat saivat lukuvuositodistuksen. Tämä todistus kertoo noin kymmenen kuukauden aherruksen tuloksen. Kuinka hyvin on oppinut asioita ja kuinka hyvin oppiaineissa ja toisten kanssa toimimisessa on edistytty. Opettajalle todistusten tekeminen ei ole työn mukavin puoli. On vaikeaa miettiä numeroita, jotka kertovat taitotason ja jotka motivoisivat yrittämään parhaansa myös seuraavana lukuvuotena. Entäpä jos muutkin miettisivät toimimistaan ja elämäänsä todistuksen tavoin?
Toisenlaisessa todistuksessa ei arvioida oppiaineita tai taitoja, vaan oma toiminta olisi jaettu laajempiin elämän alueisiin. Arvioitavat kohteet voisivat olla vaikkapa auttavaisuus, viestintä, suhtautuminen toisiin ihmisiin, armollisuus ja luotettavuus.
Auttavaisuus: Autanko aina, kun apua tarvitaan ja se on mahdollista? Huomaanko sen hiljaisenkin avunpyynnön, jota ei jakseta tai uskalleta ääneen sanoa?
Viestintä: Pidänkö yhteyttä ihmisiin omasta halusta eikä vain tavan vuoksi? Kutistuuko yhteys joulukorttiin vai soitanko tai laitanko viestejä muulloinkin? Viestinkö keholla, että olen läsnä ja kuuntelen sekä sen, että asiasi on minulle tärkeä.
Suhtautuminen toisiin ihmisiin: Olenko tekemisissä vain niiden ihmisten kanssa, jotka edustavat samaa arvomaailmaa kuin minä? Haluanko avoimesti tutustua kaikkiin ihmisiin, vaikka heidän arvonsa ja taustansa olisi meille vieras. Olenko kärsivällinen, kun kohtaan muistisairaan ja iloisetko pienen lapsen kanssa, vaikka saippuakuplista?
Armollisuus: Kukaan ei ole täydellinen eikä tarvitsekaan olla. Jokaisella on hyviä ja huonoja päiviä. Jaksaminen voi olla itse kenelläkin haurasta syystä tai toisesta. Joskus parhaansa yrittämisenkään ei jaksaminen riitä. Otanko nämä asiat huomioon sekä omassa että toisten toiminnassa?
Luotettavuus: Sanonko vain tavan vuoksi, että nähdään tai ollaan yhteyksissä vai tarkoitanko tätä todella ja teen parhaani tässä onnistumisessa. Teenkö parhaani siinä, että jos lupaan jotain pyrin oikeasti toteuttamaan lupaukseni.
Kouluissa jaettavissa todistuksissa kerrotaan, milloin seuraava lukuvuosi alkaa ja siirtyykö seuraavalle vuosiluokalle. Todistuksen allekirjoittaa joko luokanopettaja tai –valvoja. Todistuksessa on myös koulun leima.
Toisenlaisen todistuksen allekirjoittaa jokainen ihan itse. Tämä todistus on armollinen ja aina pääsen eteenpäin, vaikka “arvosanat” eivät kouluasteikolla olisi hyväksytyt. Leimana tässä todistuksessa on oma omatunto.
Jaana Hyppönen, varhaiskasvatuksen tukiryhmän pj.
Elämän T-risteys
Jokaisella on elämässään hetki, jolloin punnitaan mihin tie vie. Onko se työ tai muutto johonkin uuteen? Isoja päätöksiä ja hankaliakin. Pohdin usein mihin usko ja sydämeni kuljettaa. Olenko valmis päättämään puolesta ja tarpeeksi vahva? Elämä opettaa, sanotaan. Tapahtuu se omassa tahdissa, askel kerrallaan.
Ota oma aika ja pysähdy miettimään. Aina ei heti löydy vastauksia.
Elämän risteyksessä on hyvä pohtia, levätä ja etsiä voimavaroja.
Ratkaisun tullessa se joko satuttaa tai päätös on vain hyväksyttävä.
Elämä on joillekin selvitymistä hyvinkin arkisissa askareissa tai haasteellista itsensä kanssa.
Voisitko sinä auttaa itseäsi, läheistä tai häntä, joka tulee joku päivä vastaan ja kertoo: "Olen väsynyt, uupunut, voipunut. Mitään ei ole tehtävissä. Kaikki on menetetty." Kuinka kohtaat hänet, joka turvautuu heikkona hetkenä syliisi ja antaa tuskan valua vuolaimenaan.
Ole lähellä, läsnä ja kuuntele. Aina ei löydy sanoja, mutta olemalla hetkessä aito kiinnostunut, saatat auttaa häntä ensi askeleen verran. Siitä alkaa kasvu uuteen vahvempaan ihmisyyteen.
Jokaisella on mahdollisuus aloittaa uudelleen, niin kauan kuin on elämää. Silloin voi hengittää rauhassa ja elää onnellisesti.
Psalmi 91 Korkeimman suojelus.
"Olet turvani ja linnoitukseni, olet Jumalani, sinuun minä luotan."
Minna Hänninen, kirkkovaltuuston ja -neuvoston jäsen
Uskalla pysähtyä ja levätä!
Viitasaaren lukion päättäjäisistä jäi mieleeni uuden ylioppilaan, Elias Kuusikon, puhe. Hän puhui hetkeen tarttumisen ja pienten pysähdysten merkityksestä. Koulun alussa hän oli pohtinut, että menisipä lukiovaihe Viitasaarella nopeasti ohi. Eteenpäin oli elävän mieli. Harjoitellaan, opiskellaan, luetaan, testataan, suoritetaan, että päästään seuraavaan vaiheeseen. Johonkin uuteen. Tulevaan.
Tänä keväänä Elias oli pysähtynyt miettimään ja havahtunut siihen, että tässä ja nyt kavereiden ja tuttujen opettajien kanssa onkin aika mukavaa. Ei ole kiirettä mihinkään. Ajatukset olivat pysähtyneet juuri sen hetken arvoon.
Silloin kun ihminen pysähtyy, syntyy muistoja - jotenkin niin Elias Kuusikko sanoi. Se oli tärkeä huomio.
Muistot kertovat kuka olet ja mistä tulet. Muistot kytkevät ihmisiä yhteen. Muistot luovat yhteisöjä, jatkuvuutta ja merkitystä elämään. Mukavat muistot voivat auttaa jopa vaikeuksista selviämistä.
Sain kurkistaa puolisoni, riemuylioppilaan, kautta muistojen aarrearkkuun. Vuonna 1976 ylioppilaaksi Viitasaaren lukiosta kirjoittaneita oli paikan päällä juhlissa melkein 40. Näin miten voimauttavaa heille oli palata yli 50 vuoden taakse sattumuksiin, kokemuksiin, ihmisiin ja itseensä nuorena.
Lukion sanotaan nykyisin olevan nuorille vaativampi kuin entisaikaan. Suorittamista, puurtamista, valintoja ja kilpailemisen paineita riittää. Kehittyykö siinä koulusta ihmisten yhteisöä? Jääkö aikaa muistoille? Vai peittyykö mieli uupumuksen sumuun?
Viitasaaren lukion levollisissa ja lämminhenkisissä juhlissa tuntui hyvältä. Jokainen nuori nähtiin omana erilaisena itsenään. Kaikki saivat huomiota.
Nykyajassa on paljon ihmisillä kiirettä, pyrkimistä ja tavoittelemista kohti seuraavaa vaihetta. Toivon kaikille nuorille rohkeutta välillä pysähtyä hetkeen ja kerryttää muistoja. Toivon rohkeutta myös levätä ja olla tekemättä mitään.
Mallin ihmisille antoi Jumala, joka lepäsi seitsemäntenä päivänä laitettuaan ensin maailman luomisen vauhtiin.
Juuri nyt on hyvä hetki pysähtyä luonnon vehreyteen ja kesän tuloon. Aivan kuten lukion juhlissa lauloimme yhdessä Suvivirren sanoin: ”Se meille muistuttaapi, hyvyyttäs, Jumala, ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta.”
Maria Kaisa Aula, kirkkovaltuuston pj.
Kesän korvilla
Kesä hiipii pihapiiriin kuin arka vieras; ensin sulavat ojat, sitten varovaiset pisarat räystäiltä, ja lopulta valo, joka löytää jokaisen nurkan, myös sen, jonka olemme halunneet unohtaa. Maassa on vielä routaa, mutta sisällä itää jo usko ja toivo. Kädet hapuilevat multaa, siemenen pientä painoa, ja ajatus venyy yli tämän päivän, myöhemmälle kesään — on tulossa aika, jolloin oraasta tulee tähkä, ja tähkä taipuu painostaan.
Silti tämä kevät on ollut erityisen raskas. Tuuli käy luihin sekä ytimiin, ja kalenterin sivut tuntuvat kiviltä repussa. Askeleet ovat erityisen pitkiä, mutta tie on pidempi. On päiviä, jolloin aurinko vain sokaisee väsynyttä silmää, eikä siten lämmitä. Silloin huomaan, että maa ei ole ainoa, joka kaipaa vettä; sielu haluaa juoda. Hengen ruoka on hiljaisuus, joka ei pakene, sana, joka pysyy, ja rukous, joka ei pyydä lupaa tulla — se vain tulee, hengityksenä, huokauksena, nimettömänä tarpeena, joka saa kuitenkin vastauksen.
Rukouksessa sormet eivät aina löydä oikeita sanoja, mutta sydän oppii uudelleen rytmin, joka ei ole minun väsymykseni tahdissa. Sanat asettuvat kuin siemenet vakoon; yksinkertaisia, kömpelöitä, mutta täynnä lupauksia, joita en itse pysty lunastamaan. Ja siinä onkin lohtu: minun ei tarvitse. Voima ei synny puristamalla, vaan suostumalla; kuin multa, joka ei pakota siementä aukeamaan, vaan antaa sille paikan ja ajan.
Hengen ruoka on pöytä, jolla leipä ei lopu, vaikka palaset käyvät pieniksi. Se on lause, joka muistuu mieleen kesken haravanvedon: älä pelkää. Se on muistutus, että jokainen kynnös haavoittaa maata, jotta se voisi parantua ja kantaa uutta. Kun sanoja riittää vain kuiskaukseksi, rukous kannattelee kuin keväinen jää, joka silti kantaa, vaikka rakoilee reunoiltaan.
Kesken haravanvedon: älä pelkää. Se on muistutus, että jokainen kynnös haavoittaa maata, jotta se voisi parantua ja kantaa uutta. Kun sanoja riittää vain kuiskaukseksi, rukous kannattelee kuin keväinen jää, joka silti kantaa, vaikka rakoilee reunoiltaan.
Odotan satoa niin kuin odotan vastausta: en kellon mukaan, vaan vuodenajan. Opin katsomaan pieniä merkkejä — vihertävää viivaa mustan mullan pinnassa, linnun äkkinäistä kaartoa, valon miltei huomaamatonta pitenemistä iltaisin. Jokainen merkki on lupa, ei todiste, ja juuri siksi se ravitsee. Kesän korvilla voimme heittää ajatukset unholaan ja keskittyä lepoon ja hiljaisuuteen. Toivon teille kaikille ihanaa suvea
Jani Hiltunen, seurakuntalainen
P.S. Olen käyttänyt tekoälyä työn järkevöittämiseen.
Lapset, lainaa vaan
Reilun viikon päästä on monen nuoren juhlapäivä, kun peruskoulun jälkeinen lukio tai ammatillinen koulu on päätöksessään. Miten jännittävästä ensimmäisestä koulupäivästä voikin olla jo liki 12 vuotta ja pienestä pellavapäisestä ekaluokkalaisesta on kasvanut nuori aikuinen.
Ylpeytenä, mutta myös suurena haikeutena nämä hetket tuntuvat meistä vanhemmista ja läheisistä. Viimeistään tässä vaiheessa nuori yleensä lähtee opiskelemaan ja muuttaa pois kotoa. Omassa perheessä jo liki 35 vuotta sitten alkanut ”lapsivaihe” tulee päätökseen nuorimmaisen lähtiessä ensin armeijaan ja sitten toivottavasti opiskelemaan haluamalleen alalle. Isosta elämänmuutoksesta on siis kyse niin vanhemmille kuin nuorimmaiselle itselleenkin. Jatkossa hänen valitsemaansa tietä ei enää kotoa käsin täysin pystytä tasoittamaan, eikä ole tarpeenkaan.
Nuorelle itselleen lähtö on enemmän kuin pelkkä muutto uudelle paikkakunnalle ja uuden arjen aloittaminen. Se on askel lähemmäs omaa elämää, jossa on viimeistään otettava vastuu rahankäytöstä, ruoan hankinnasta ja valmistamisesta, pyykin pesusta, siivouksesta jne. Enää ei ruoka porise valmiina liedellä ja pestyt viikatut vaatteet odota kaappiin laittoa. Muuttolaatikoita purkaessa mielessä voi pyöriä suuri määrä toiveita ja toisaalta myös jännitystä.
Vanhempana sitä miettii, osasiko oikein kasvattaa, oikeita asioita opettaa. Toive on, että jokainen nuori voisi kantaa mukanaan omasta kodista saamaansa lämpöä ja turvaa, mutta myös rohkeutta avata uusia, tuntemattomia ovia. Nuorella on edessään aikuisen arki vaatimuksineen ja siihen hän tarvitsee tukea ja rohkaisua sittenkin, kun ei ole enää joka päivä silmiemme alla. Kotoa ja vanhemmilta voi, saa ja pitää pyytää apua, kun siltä tuntuu.
Muumilauluin sanoin: ”Linnunpoikaset lähtevät lentoon”
Enkeleitä ihan jokaisen lähtijän matkaan.
Kirsi Salojärvi, talouspäällikkö
Muistaminen on lupaus
Kaatuneitten muistopäivä ei ole vain yksi merkkipäivä tai hiljainen hetki sankarihaudoilla. Se on muistutus siitä, että rauha, turvallisuus ja itsenäisyys eivät ole koskaan olleet itsestäänselvyyksiä. Meille nuoremmille sukupolville sota voi tuntua kaukaiselta asialta – joltain, joka kuuluu oppikirjoihin, mustavalkoisiin valokuviin ja isovanhempien kertomuksiin. Silti juuri nyt maailma näyttää sen, ettei sota ole kadonnut mihinkään. Uutiset Ukrainasta, Lähi-idästä ja monista muista kriiseistä tekevät sodan todellisuuden näkyväksi tavalla, jota emme ehkä vielä muutama vuosi sitten osanneet kuvitella.
Kaatuneitten muistopäivän merkitys nuorille ei ole samanlainen kuin niille sukupolville, jotka itse kokivat sodan. Me emme tunne samanlaista pelkoa pommituksista tai epävarmuutta siitä, palaavatko läheiset rintamalta kotiin. Juuri siksi muistamisen merkitys korostuu. On tärkeää ymmärtää, että nykyinen arkemme rakentuu niiden ihmisten uhrauksille, jotka joutuivat kokemaan sodan todellisuuden. Heidän elämänsä katkesi, jotta tulevilla sukupolvilla olisi mahdollisuus elää vapaassa maassa.
Muistopäivä herättää myös kysymyksen siitä, miten itse suhtaudumme vaikeisiin aikoihin. Nykymaailmassa korostuu yksilöllisyys, omat tavoitteet ja henkilökohtainen menestys. Sodan aikana ihmiset joutuivat kuitenkin ajattelemaan yhteistä hyvää oman etunsa sijaan. Se kertoo rohkeudesta, vastuusta ja yhteishengestä – arvoista, jotka ovat edelleen tärkeitä, vaikka elämme erilaisessa ajassa. Ehkä muistopäivä muistuttaa meitä siitä, ettei yhteiskunta pysy vahvana ilman keskinäistä luottamusta ja halua pitää huolta toisistamme. Siinäpä muistamista päättäjillekin.
Nuoremmille sukupolville muistaminen voi olla tapa rakentaa yhteyttä menneeseen ja samalla pohtia myös tulevaisuutta. Emme voi muuttaa historiaa, mutta voimme oppia siitä. Kaatuneitten muistopäivänä haastankin sinut miettimään, miten voisit omilla teoillasi vahvistaa rauhaa, suvaitsevaisuutta ja vastuullisuutta maailmassa, jossa epävarmuus on jälleen kasvanut. Muistaminen ei ole vain menneiden sukupolvien kunnioittamista, vaan myös lupaus siitä, ettemme unohtaisi, mitä sota todella merkitsee.
Heidi Hämäläinen, kirkkovaltuuston jäsen, diakonian tukiryhmän pj.