Aiemmin julkaistuja Ristipistoja

Lintujen matkassa, ja lupausten

Kalasääskipari pesiytyi käkkärämännyn nokkaan. Etäältä seurasimme lintujen kaartoa kotijärven yllä. Naapurina kalasääskillä on korppipesue ja kurjet – onpa kalasääski voinut nähdä Vuorijärvillä pesivän kaakkurinkin. Rauhaansa vaalivat molemmat.

Rakastan tätä Vuosjärveä, sen lintuja, vapauttaan. Vaan väsyvät nekin. Tarvitsevat toistensa kantoapua, vuoronvaihtoa, valppautta. Suojaakin. Sitä ne tarvitsevat meiltä.

Jumalan mies Mooses tiesi elinpäiviensä loppuvan. Hän teki tiliä menneestä. Kaikkivaltiaan taukoamatonta huolenpitoa Mooses kuvasi: ”Niin kuin kotka suojelee pesäänsä ja liitelee poikastensa yllä, niin kuin se kantaa niitä siivillään, niin Herra kuljetti kansaansa.” (5. Moos. 32: 11)

Jumala ei ole kaukana yhdestäkään luodustaan. Hän on valmis auttamaan lapsiaan halki elämän, läpi kuoleman, Kotiin asti. Voiko tähän luottaa? Jumalan lupauksista löytyy vastaus. Sanassa on vapautus syyllisyyttä potevalle, ja voimattomalle voima.

Syyskuun Alvarin-päivästä alkaen jatkamme Ndukassa keskustelua luvatusta levosta naisten kahvilassa. Puhutaan siitä kirkossakin, joka pyhä. Kiitos siitä!

Vielä lentävät kotijärven yllä linnut, vapaina.

Marjaana Kotilainen, lähetyksen tukiryhmän pj.

Onko mitään rajaa?

Köyhät, sairaat ja sorretut, joukot vailla työtä. Lapset, joita kukaan ei syötä kylläisiksi. Juuri nyt nälkään kuolevat.  Ihmiset, joiden oikeuksia kukaan ei puolla. Mielipidevangit - ihmiset, joiden mieli murretaan kiduttaen ja piesten.

Vaativat ja väkevät esimerkit lähimmäisistä löytyvät viime pyhän jumalanpalveluksen virren 175 ”Seurakunta koolla on” sanoista. Vietettiin lähimmäisen sunnuntaita.

Virren sanoittaja Pekka Kivekäs kertoo halunneensa viestiä, että seurakunnan kokoontuessa jumalanpalvelukseen koko maailma, ja etenkin kaikki ”rusennetut ja yliviivatut ihmiset” ovat koolla kanssamme. 

Pienilläkin hyvillä teoilla on merkitystä. Viitasaarella kerättiin keskiviikkona liikuntakarnevaalissa rahaa Naisten pankille. Se tukee naisten työtä ja yrittäjyyttä kehittyvissä maissa. Työt ja omat tulot tuovat naisille valtaa vaikuttaa ja rakentaa kestävää hyvinvointia itselleen, perheelleen ja koko yhteisölle

Kristillinen kirkko on maailmanlaajuinen eikä lähimmäisen rakkaudella ei ole mitään rajaa. Jaetaan rauhaa ja rakkautta ja luotetaan Jumalaan.

Maria Kaisa Aula, kirkkovaltuuston pj.

Pelotti aika lailla - kouluun jäin kuitenkin

Näin syyskesällä, koulujen alkaessa, mietteet kulkee monesti aikaan, jolloin olin aloittelemassa omaa koulupolkuani Kiteen keskustan ala-asteella. Seisoin jännittyneenä koulun pääoven edessä. Mummin kanssa ostettu reppu hankasi hiukan olkapäitä uutuuttaan. Reppuun oli pakattu upouusi penaali, jossa lyijykynä, teroitin ja viiden puuvärin paketti. Ja tietysti pyyhekumi, sellainen mansikalle olevinaan tuoksahtava. Pelotti aikalailla. Olisi tehnyt mieli kääntyä takaisin kotiin. Kouluun jäin kuitenkin. Ja lähtihän se siitä sujumaan, kun turvallinen opettaja, Hilma Rahunen, otti meidät ekaluokkalaiset suojiinsa.

Ensimmäisenä päivänä saatiin upouudet aapiset ja tehtäväksi tuoda seuraavaksi päiväksi pulpetinpohjapaperi, sellainen lahjapaperin tapainen, jolla myös kirjoja silloin päällystettiin. Piti muistaa myös kotona äidin kanssa tehdä ruokaliina pulpetin suojaksi laitettavaksi ruokailua varten. Monenlaista uutta oli ja varmaan siksi ensimmäiset viikot menivät joutuisasti. Tulihan niitä hankaliakin hetkiä sitten, vaikkapa lukemisen kanssa: Tavut ei millään meinanneet sanoiksi soljua. Opinpahan kuitenkin, vaikkakin hitaammin.

Sittemmin olen oppinut myös sen, ettei opintojen kanssa tarvitsisi hättäillä, ei ainakaan ahdistukseksi asti. Jokainen kun tuppaa oman paikkansa ajallaan löytämään. Toiset nopeammin, toiset vähän enemmän mutkitellen. Itselläni vei vähän pitempään. Papin koulusta valmistuin vähän alle viisikymppisenä. Raamatusta löytyy rauhoittavia sanoja niin koululaisille kuin elämänkoululaisillekin: Herra varjelee sinut kaikelta pahalta, hän suojelee koko elämäsi. Herra varjelee kaikki sinun askeleesi, sinun lähtösi ja tulosi nyt ja aina. (Ps.121:7-8)

Jumalan siunausta syksyn aikaasi.

Jussi Summala, seurakuntapastori

Jokainen kelpaa

Pohdin jumalanpalveluksen jälkeen sitä, miten omassa elämässä tuntee välillä, ettei ole Jeesukselle mitään muuta kuin taakka. Sitten soittaa pappi, pyytää palvelemaan jumalanpalveluksessa avustamalla ehtoollisessa. Kun tulee kirkkoon, ensimmäisenä saan avustaa erästä ihanaa rouvaa taksista ja sen jälkeen saa kantaa muutaman kuukauden ikäisen vauvan kirkonpenkkiin. Saa tuntea itseä koskettavan papin saarnan.

Sen jälkeen kun menee sinne alttarille ja asettuu siihen rooliinsa, alkaa avustaa ehtoollisessa, ja kun monelle ihmiselle saa lausua ne sanat, että Herramme Jeesuksen Kristuksen veri on sinun puolestasi vuodatettu, niin siinä viimeistään tulee se tunne, että minä kelpaan.

Minä saan olla niin raihnanen kuin olen, mutta siitä huolimatta minusta on apua muille.

Sellainen pieni pohdintapätkä. Oli hyvä laskeutua takaisin arkeen, kun vielä sai auttaa kuivaamaan ehtoollisastiat.

Olkaa siunattuja!

Sari Raitio, jumalanpalvelustukiryhmän jäsen

Kyllä kirkkoon mahtuu

Kun Viitasaaren kirkon vanhemmat urut on vihitty konsertissa käyttöön, on paikalla tarinoiden mukaan ollut 1500 ihmistä, ja ulkona saman verran kuuntelemassa konserttia avatuista ovista. Nykyään kirkon sisälle ei edes voi ottaa tuota määrää ihmisiä kerralla, mutta voin silti iloisesti ilmoittaa, etten joutunut kirkko-oppaana ketään käännyttämään ovelta, vaan kaikki mahtuivat vierailulle kesän aikana. Kirkkoon mahtuivat esimerkiksi rippilapsi yli 80 vuoden takaa ja toinen tältä kesältä sekä ainakin viisi nykyisyyden tai menneisyyden kirkko-opasta useista eri kirkoista.

Kirkko-oppaan kesä on melko toisteista. Aamulla kirkkoon, ovet auki, päivä puuhastellen ja jutellen vierailijoiden kanssa, ovet lukkoon ja kotiin. Päivät sujuvat muuttumattomina, vaikka niiden sisällä tapahtuukin yllättäviä asioita. Kertomuksia entisistä kanttoreista, pohdintoja kirkon symboliikasta ja kysymyksiä Viitasaaren historiasta. Välillä jutellaan uskon merkityksestä elämässä, toisinaan kirkon siivoamisesta ja jonain päivänä maailman tilanteesta. Kirkkoon kyllä mahtuu puhetta ja ääntä.

Kiitos kesästä! Toivottavasti syksy tarjoaa kaikille jotain muuttumatonta ja jotain uteliaisuutta herättävää. Nähdään taas!

Marja Puustinen, kirkko-opas

Ääniä ikuisuudesta

Lapsuudessani oli presidenttinä Kekkonen eikä kukaan puhunut tietokoneista. Muistan hyvin ensimmäisen matkapuhelimeni, se ei ollut kännykkä! Sittemmin opeteltiin naputtelemaan 160 merkin tekstiviestejä. Nyt tarjolla on yhä nopeampia nettiyhteyksiä ja kehittyneempiä laitteita. Sukupolveni lienee elänyt kaikkien aikojen nopeimman kehityksen polttopisteessä.

Muistan lapsuuden kirkkokäynneiltä yhä kotikirkkoni urkujen äänen. Se vetosi minuun voimakkaasti. Tuossa äänessä on jotain pysyvää. Noiden urkujen sointi on tänä päivänäkin samanlainen eikä muutu vuosien kuluessa. Myös itse urkujen synnyttämän äänen luonne on pysyvä. Alukkeen jälkeen se jatkuu samanlaisena niin pitkään kuin soittaja painaa kosketinta. Urut on soittimista ainoa, joka kykenee tuottamaan loppumattoman, stabiilin äänen, jonka kestolle ei ole rajoituksia. Saksan Halberstadtissa soi koko ajan vuonna 2001 alkanut John Cagen urkuteos, jonka suunniteltu kesto on 639 vuotta.

Ei ole ihme, että kirkko omi keskiajalla urut käyttöönsä. Niiden soinnin ikuinen luonne sopii hyvin yhteen kirkon sanoman kanssa. Sata vuotta sitten urkujen ääni oli monille maaseudun ihmisille ainoa mahdollisuus musiikkielämykseen. Kauan eläköön urut edelleen!

Marko Koskinen, urkuri

Kirkko keskellä kylää

Kirkko ajatellaan usein hengellisen elämän ja hiljentymisen huoneena. Kirkkoon tullaan, koska halutaan osallistua jumalanpalvelukseen tai ollaan kohdattu joku elämän risteyskohta. Kirkkoon tullaan kokemaan yhteyttä.

Toisaalta kirkko-oppaana aina iloitsen, kun kirkkoon pistäytyjä onkin tullut paikalle nauttimaan kauniista arkkitehtuurista, juttelemaan oppaan kanssa tai miettimään paikallishistoriaa. Olen kuullut hauskoja tarinoita kouluaikojen kirkkovierailuista, kirkkoon soutamisesta naapureiden kanssa ja kirkon korjauksista, joista on tullutkin isompia kuin on ajateltu. Kirkko on Viitasaarellakin iso osa paikallista historiaa ja ihmisten tarinoita. Kirkosta on käyty suuria ja kiihkeitäkin keskusteluja vuosien varrella ja niissä näkyy se, kuinka tärkeä kirkko ja seurakunta viitasaarelaisille on. Kirkko on ollut kaikkien yhteinen.

Näen itse, että kirkon ja seurakunnan tehtävä on kaiken muun lisäksi olla osa yhteisöä. Kirkkoon ovat tervetulleita kaikki hiljentymään, juttelemaan, jakamaan muistoja tai nauttimaan arkkitehtuurista tai koko kirkonmäen ympäristöstä. Mikään syy astua kirkon ovesta sisälle ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä vaan tervetulleen kirkossakävijän.

Marja Puustinen, kirkko-opas

Paluu uusimpaan julkaisuun