Aiemmin julkaistuja Ristipistoja

Isän kädet

Katselimme käsiämme. Ovatko nyrkissä, vai avoimina. Saatko sormet lomittain, pyyntöön ja rukoukseen?

Tunnustelimme tervehtiessä kaverinkin käsiä. Ovatko elämän kuluttamat, arat, vai nyrkissäkö, varmuuden vuoksi. Nyt oli levon hetki, kädet lepäsivät. Istuimme laulun ja Sanan hoidossa seurakuntasalissa. Sydämeni laulussa oli tuvan täydeltä väkeä. Takana oli muistojen pyhäinpäivä, käynnit haudoilla, haikeutta ilmassa. Edessä isänpäivä.

Kuulimme Isän käsistä. Raamattu kuvaa niitä: ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret.” (5. Ms. 33:27). Psalminlaulaja tunnistaa Luojan käden jäljen luonnossa: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” (Ps. 8:4-5)

Pettynyttäkään ei Jumala karta. ”Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Kuitenkin minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni.” (Ps. 73:21,23)

Taivaan Isän kädet ovat hellät, lempeät. Vahvatkin, puolustavat ja kantavat. Sellaisina muistan oman isänikin kädet. Ne ohjasivat vartiokoiraa tehtaalla vuorotyössä. Ne hakivat rangat metsästä ja sirkkelöivät ne talon lämmöksi.

Sahan terä niitä satuttikin, isäni käsiä, niin ettei pilkkitoukan pujotus koukkuun enää kalamieheltä onnistunut. Siihen tarvittiin meidän lasten apua. Saisinpa pujotella vieläkin toukkaa koukkuun, sormiani omiesi lomiin, isi kulta. Mutta olet jo perillä, käsistä ja sairaasta sydämestäsi täysin ehjänä taas.

”Kädet lävistetyt ovat lohtuni nyt. Pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.” (Kaskisen ja Löytyn laulusta Kaukaa sinua hain)

Marjaana Kotilainen, diakonian tukiryhmän pj.

Lapsen suru

Lapsi tarvitsee tukea silloin, kun kuolema koskettaa hänen elämäänsä.

Lapsen suru on monessa suhteessa haavoittuvampaa kuin aikuisen: lapsi imee itseensä muiden ja etenkin vanhempiensa tunteita. Lasta tulee auttaa sen hyväksymisessä, ettei kuollut tule enää luoksemme. Jokainen kuolee joskus. Turvallinen arjen jatkuminen on tärkeää. Kun aikuinen on läsnä, rohkaistuu lapsi esittämään kysymyksiä, joihin hän kaipaa vastauksia. Mikään lapsen kysymyksistä ei ole hassu, hämmentävä tai vääränlainen. Koska lapsi hahmottaa maailmaa minäkeskeisesti, on tärkeää, ettei hän tunne syyllisyyttä tapahtuneesta.

Joskus aikuisen suru on niin suuri, että lapsen sureminen jää varjoon ja lapsi alkaa kantaa huolta vanhempien jaksamisesta. On tärkeää, että lapsi otetaan mukaan yhteiseen suruun omalla tasollaan. Hänestä pidetään huolta, vaikka suru onkin läsnä. Suru on yhteinen, mutta jokaisella on oma surunsa ja tapansa surra. Kaikki tavat surra menetystä ovat oikeita.

Pyhäinpäivänä me saamme surra ja muistella rakkaitamme yhdessä.

”Joskus silmissäni on surua. Rinnassa tuntuu möykky. Vähän jännittää, en tiedä miksi.

Ehkä minulla on ikävä. Haluaisin, että rakas ystävä olisi vieläkin lähellä.

Kiitos kun kuuntelet minua. Tämä on tärkeä asia. Minulla ei ole sanoja,

mutta Jumala ymmärtää sen.”

Pyhäinpäivän perhehartaus on paikka, missä surua ja kuolemaa käsitellään lapsentasoisesti. Olette lämpimästi tervetulleita viettämään hetken kynttilöiden äärelle.

Sari Toikkanen, lastenohjaaja

Mitä minä sanoin

Tiedättehän sen tunteen, kun suusta pääsee sammakko. Tulee sanottua jotain, mitä ei olisi tarvinnut sanoa tai minkä olisi ainakin voinut sanoa fiksummin. Argh!

Pikainen tokaisu on usein tehty ilman mitään pahaa ajatusta, mutta toiselta se voi vaikuttaa. Kuulija ei ole kuullut tokaisua edeltävää ajatusta, johon tokaisu liittyy. Väärinymmärrys on valmis. Onneksi anteeksipyyntö edes lieventää töppäilyä, ja tuleehan sitä selittelyäkin harrastettua.

Sanomme myös teknisin välinein joskus enemmän kuin olisi tarpeen. Sosiaalinen media, tuo toisaalta ihanan yhteisöllinen virtuaali-ilmiö, voi olla pahimmillaan kova, julma ja yksinäinen paikka. Kun ei olla kasvokkain, uskalletaan ehkä liikaa. Julkista arvostelua ryöppyää julkkiksille, poliitikoille ja muutoin esillä oleville henkilöille. Sitä ryöppyää yllättävän ja valitettavan usein myös lapsille ja nuorille.

Somessa valitettavasti loistavat käyttäytymistaitojen puutteellaan usein myös aikuiset. Me, normaalisti melko fiksut eläjät. Aikuisten pitää näyttää mallia kuitenkin myös somessa, hyvää mallia. Ei voi paljon nuorisoa arvostella, jos itse on mahdoton.

Yritetäänkö katsoa peiliin välillä ja kysyä itseltämme, että mitä minä sanoin? Mitä sanoin ja kirjoitin? Huutomerkin tai kysymysmerkin kanssa, mutta kuitenkin.

Tuija Siidorow, tiedottaja

Kuivuudessa kasvaa toivo

Istun jälleen kerran television äärellä ymmälläni ja kieltämättä myös hieman huolissani. Ilmastouutiset kertovat monenlaisia hälyttäviä tietoja eripuolilta maailmaa. Esimerkiksi arktisten alueiden jäätiköiden sulaminen tulee vaikuttamaan niin eurooppalaiseen kuin myös suomalaiseen ilmastoon. Kuinka jonkin näin suuren äärellä voin yksilönä tehdä jotain, jolla olisi merkitystä isommalle kokonaisuudelle? Tämä on aiheellinen ja vaikea kysymys, mutta juuri siksi se myös haastaa meidät toimimaan. Meille on annettu tämä planeetta viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Kristittyinä meidän tulisi kuulla tuo Raamatussa annettu tehtävä ja elää myös sen mukaisesti. Viljellen viisaasti ja samalla varjellen luomakuntaa.

Jokainen meistä voi vaikuttaa omaan ympäristöönsä esimerkiksi laittamalla erilaiset roskat lajiteltuina jäteastioihin tai vaikkapa antamalla omastamme niille tahoille, jotka tekevät työtä ilmastonmuutoksesta kärsivien ihmisten elinolojen parantamiseksi. Muutos alkaa pienillä askelilla.

Tulevana sunnuntaina Wiitakeskuksella avautuu Laura Malmivaaran kuvaama ja Suomen Lähetysseuran mahdollistama valokuvanäyttely teemalla ”Kuivuudessa kasvaa toivo”. Laura itse tulee tapaamaan avajaisiin saapuvia katsojia. Tervetuloa Wiitakeskukseen tai sen jälkeen kirkkoon Rauhanmessuun.

Alpo Syvänen, nuorisotyönohjaaja ja lähetyssihteeri

Meidän seurakunta

Millainen on sinun seurakuntasi? Minulle seurakunta on kohtaamisen seurakunta. Paikka, jossa saamme kohdata, tulla kohdatuiksi ja olla Jumalan hoidossa. Siellä on tilaa kaikenlaisille ihmisille. Saamme tulla, olla ja toimia omia lahjojamme käyttäen. Seurakuntamme strategia sanoo, että olemme armahdettujen syntisten yhteisö. Seurakunta on täynnä syntisiä ihmisiä: kukaan meistä ei kykene täydellisyyteen. Seurakunnan paras juttu onkin, että syntinen armahdetaan. Jumala rakastaa meitä niin paljon, että Hän antoi Jeesuksen kuolla ristille meidän epätäydellisyytemme vuoksi. Syntisestä, epätäydellisestä ihmisestä tulee täydellinen, pyhä ja rakastettu tuon ristinkuoleman ja ylösnousemisen vuoksi.

Meillä jokaisella on tärkeä, oma paikkamme seurakuntaperheessä. Mitä sinä seurakunnassa haluaisit tehdä? Missä olet hyvä? Mitä kaipaat? Kerro se rohkeasti. Aivan jokaista tarvitaan! Yksi laulaa tai soittaa, toinen kuljettaa tai jakaa lahjoitusruokia, joku kutoo sukkia diakoniaan tai lohtuhuiveja sureville, yksi järjestää kirpparia tai laittaa aamupalaa Eväsrepussa, toiset avustavat jumalanpalveluksissa… Meidän seurakuntamme on sellainen, jossa jokainen saa olla ja toimia aivan omana itsenään. Olemme jokainen tärkeä osa Jumalan suurta perheväkeä.

Tule mukaan työstämään tulevaisuuden seurakuntaa eli uutta strategiaa keskiviikkona!

Anneli Palonen, diakonissa

Sydämeni laulu

Sain haasteen. Tulisinko jakamaan omastani evääksi muille iltana eräänä, syksyn syrjässä?

Huokailin, minne minua nyt taas tarvitaan? Ihanko ihmisten ilmoille pitäisi ponnistaa? En taida kuontua. Olin ollut kotona, voimanrippeitä sairauksien keskellä kooten, koko kesän.

Mielessäni oli tavallista suurempi hämmennys. Se hidasti askelta, peitti näkymän eteenpäin. Eivät toiset tienneet, mihin valmistauduin, kun kesä veteli viimeisiään. Illat tummuivat aiemmin, kuin osasi odottaa.

Menin sykkyrälle, ujo kun olen. Kuulostelin haasteen heittäjää lähemmin. Pyysi mukaan, kun ei tohtinut mennä yksin. Hän toisi iltaan soinnut ja sävelet, minulta tahtoisi sanat, jotka rohkaisevat, ne, jotka kantavat, auttavat ikävän yli – ja saattelevat Perille.

No sitten! Sanoja minulla kyllä on! Niitähän tapailen ja tankkaan, lauluista, kirjoista, sydämeni sopukasta. Haastaja, Näsäsen Pauliina, riemastui, kun vastasin tulevani. Tekisimme yhdessä illan, näin sovittiin, jaamme omastamme seurakunnan keskellä. Se tuntui hyvältä.

Lastini keveni, kun aika oli. Kyllä minä vielä jaksan tämän annetun matkan. Sain uutta voimaa varmasta lähteestä, elävän Jumalan Sanasta:

”Sinä olit turvapaikka heikolle, pakopaikka kurjalle vaikeuksien aikana, suoja rankkasateessa, varjo helteen tullen.” Näitä ”Vapautetun kiitoslaulun” säkeitä Jesajan kirjan luvusta 25 saat tänään, tässä ja nyt evääksi, oli mitä oli, tuli mitä tuli – ”aina on aihetta lauluun”.

Marjaana Kotilainen, diakonian tukiryhmän pj.

Kiitos!

"Mitäs sitä sanotaan?"

"Mikä unohtui?"

Näin meitä opetettiin lapsina kiittämään. Useimmiten opetus lienee mennyt perille. Kiittäminen on hyvä tapa. Hyviä tapoja on syytä vaalia: opettaa ja opetella.

Kiitollisuus on kuitenkin enemmän kuin pelkkä tapa. Se on elämänasenne. Kiitollisuus nousee aina sydämestä. Kiitollisuuttakin voidaan opetella. Sen oppiminen vain on usein työlästä. Opettajaksi ei yleensä riitä toinen ihminen. Oppimestarina on elämä itse. Tosin ei sekään johda aina kiitollisuuteen. Varsin usein ajaudumme katkeruuteen.

Syvin kiitos syntyy kivun, kaipauksen, jopa kuoleman keskellä. Kiitollisuus on sitä, että me kaikkein synkimmässäkin hetkessä voimme nähdä valoa. Kiitos syntyy siitä, että me alamme nähdä uudella tavalla. Kiitollisuus on uusi tapa katsoa asioita. Kiitollisuus on sitä, että kiinnitämme huomiomme hyvään.

Jokaisen ihmisen elämään mahtuu ei-toivottuja asioita: sairautta, epäonnea, ikäviä ihmissuhteita, menetyksiä… Jokainen on kuitenkin osallinen myös monista hyvistä asioista - asioista joihin ei edes itse ole voinut vaikuttaa. Mietipä, mitä hyvää Jumala on sinulle tehnyt. Voit tehdä löytöjä.

Antti Hiltunen, kirkkoherra

Tulla kotiin

Taas on se aika vuodesta, kun uudet rippikoululaiset ilmoittautuvat tulevan vuoden rippikouluihin.

Tällä viikolla nuoret saavat tietopaketin ensi kesän rippileirien ajankohdista ja siitä, kuinka talven ja kevään aikana tutustutaan seurakunnan toimintaan. Toivottavasti tiedon ohella heille välittyy myös kuva siitä, että he ovat yhtälailla seurakunnan jäseniä, kuin pienet lapset ja jo elämänkokemusta omaavat aikuisetkin. Tunne siitä, että seurakunnan juttuihin voi tulla turvallisesti, niin kuin kotiin.

Tulla kotiin… Niin, sitähän seurakunta on, Taivaan Isän turvallinen perheyhteisö maan päällä. Kun vaan uskaltaisi tai jaksaisi tai kykenisi sen kokemaan niin. Tuntisi itsensä tervetulleeksi ja hyväksytyksi. Näiden tulevien riparilaistenkin kohdalla tuo on pitkälti kiinni meistä kaikista vastaanottajista, mukaankutsujista. Kristus rakasti meidät kaikki omikseen, nyt on meidän tehtävämme ottaa armollisesti ja kohdaten uusi ikäluokka toimintaan mukaan.

Siunaavin terveisin
Alpo Syvänen, nuorisotyönohjaaja

Rakastakaa toisianne

Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi! Tee toiselle niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan! Noinhan meille on opetettu. Jos nuo ohjeet joka päivä muistaisimme ja niiden mukaan eläisimme, olisi tämä maailma ja elämä paljon parempaa.

Kuinka oma napa onkin niin lähellä. Mitä minä haluan, mikä on minulle hyväksi, se on tärkeintä. Ei minun tarvitse muistaa, varsinkaan tuntemattomista piitata. Mutta, kun niitä lähimmäisiä ovat kaikki ihmiset, tutut ja tuntemattomat. Kuinka haluan, että minut kohdataan ja kuinka minuun suhtaudutaan? Haluan, että minut kohdataan hyvänä tyyppinä, arvokkaana ihmisenä. Kohtaanko niin kaikki muut? Autanko apua tarvitsevaa? Tervehdinkö vastaantulijaa ja saatan tuoda hänelle ilon päivään? Kysynkö ja kuuntelen myös oikeasti vastauksen, mitä toiselle kuuluu?

Pienillä teoilla voimme tehdä suuria. Meillä jokaisella on taitoja, joilla voimme auttaa tai ilahduttaa toista ihmistä. Ollaan rohkeita ja käytetään niitä! Kun ilahdutan toista, saatanpa saada itsekin paremman mielen!

Sunnuntaina on Lähimmäisen sunnuntai ja voisit ilahduttaa jotain ihmistä tarjoamalla hänelle seuraa ja kyytiä kirkkoon messuun. Jos et tiedä, kuka kyytiä tai seuraa kaipaisi, ota yhteys minuun. Kirkkokahveilta saat myös mukaasi pullapussin, jonka kanssa voit mennä kahveille jonkun yksinäisen luokse.

Siunausta syksyysi!

Anneli Palonen, diakonissa

Kerhossa tutustutaan Taivaan Isän asioihin

Meillä oli kouluikäisten kerhossa aiheena itsensä tutkiminen. Mitä se oikein on? Me pohdimme kerhossa tätä samaa!

Kerhon hartaudessa luettiin ensimmäisellä kerralla kertomus, missä kerrottiin näin: "Kassu-niminen lapsi oli matkalla kotiin, kun hän näki, että maassa makasi tyttö ja hänen vieressään oli joku toinen tyttö. Kassu jatkoi matkaa, kunnes tyttö huusi perään: ”Hei, onko sulla lainata puhelinta?"

"ON", Kassu vastasi ja kääntyi. "Joku pyöräilijä ajoi mun siskon päälle, ja mun sisko Maria meni tajuttomaksi. Mä soitin äitille ja äiti tulee kohta ja se soittaa ambulanssin", tyttö selitti Kassulle. Kohta tuli tyttöjen äiti ja ambulanssi ja kaikki kääntyi parhain päin."

Tässä kohtaan voimme tutkia itseämme että, mitä me tekisimme samassa tilanteessa. Menisimmekö auttamaan vai menisimmekö vain ohi? Aina, jos ei uskalla mennä auttamaan, voi rukoilla apua ja voimaa ylemmältä taholta. Niinhän sitä lauletaan "Rukous on silta luokse Jumalan, rukous on polku luokse auttajan". Auttaminen on todella tärkeää!

Muista auttaa hädässä olevia, vanhempiasi, mummoa/vaaria tai jopa sitä tuntematonta! Pienillä teoilla voi vaikuttaa suuresti! Ja ne tuovat iloa muitten elämään ja itsesi elämään.

Hanna Hämäläinen
kerhonohjaaja

Kotikirkko – turvapaikka

Kävin kesälomalla kotikirkossani Rantasalmella. Konfirmaatiomessussa mieleeni tuli oma rippikouluaika.
Muistin vasemmalla puolella olleen jyhkeän pylvään, jonka viereen alttarin ääreen sain polvistua ensimmäiselle ehtoolliselle.

Rippikoulussa tutustuimme kirkon historiaan ja tiloihin. Kirkkosali näytti suurelta ja avaralta urkuparvelta katsottuna. Kellotapulista ihailimme kirkonkylän maisemaa. Myös varhaislapsuuden joulu- ja kevätkirkko, holveissa kaikunut suvivirsi ja alttarilta jännityksellä lausuttu kevätruno tulivat mieleeni.

Raivokas palo torniin osuneesta salamaniskusta tuhosi kirkon 1984. Suru oli suuri ja menetys historiallisesti arvokas. Ylioppilaskeväänä veimme ruusuja sankaripaadelle. Tiilikirkon ulkoseinien kruunu, pehkupaaleilla suojattu lattia ja pihalla kuumuudesta sulaneet valolamput olivat lohduton näky. Muistovitriinin kuvista voi tapahtuneen elää yhä uudelleen.

Muutaman vuoden kuluttua uusi, modernin kaunis kirkko nousi entiselle paikalleen kirkonmäelle. Raunioista löytynyt virsikirjan lehti vanhasta virrestä 145 kehottaa turvaamaan yksin Jumalaan, sillä mikään aineellinen ei kestä. Uusi kirkko sai nimekseen Turvapaikka (Refugium). Olkoon kirkko turvapaikkana myös Sinulle täällä Viitasaarella.

Tarja Tarvainen
toimistosihteeri

 

 

Paluu Ristipistoja -sivulle