Muuan Marko Koskinen Ikaalisista istahti Viitasaaren urkujen ääreen

­Vuonna 1989 Viitasaaren päätyparven urkujen ääreen istahti muuan Marko Koskinen Ikaalisista. Kirkon kesäoppaan luvalla Koskinen kokeili urkuja. Koskinen muistaa vieläkin, millainen kokemus se oli. Vaikuttava.

Silloin juuri ajokortin saanut Koskinen poikkesi Viitasaaren kirkkoon varsinaisesti Pohjanmaalle suuntautuneella urkuretkellä opiskelukaverinsa kanssa. Nyt kesäkuun alusta alkaen hän soittaa Viitasaarella urkuja ja tarvittaessa muitakin soittimia työkseen Viitasaaren kanttorina. Siinä välissä hän on myös huolehtinut Viitasaaren urkujen suuresta kunnostuksesta sekä pitänyt urkukonsertin Viitasaaren kirkossa sen jälkeen.

Vieläkö vuosikymmenien jälkeen Viitasaaren urut aiheuttivat saman wau-efektin kuin ensimmäisellä kerralla?

­- On minulla aika hyvä muisti. Kun soitin urkuja toisen kerran, oli siinä edelleen sama, hyvä soitin. Muistan senkin, mitä soitin silloin ensimmäisellä kerralla. Silloin 18-vuotiaana en ollut vielä valtavaa määrää urkuja nähnyt. Ajattelin, että onpas maailma täynnä upeita urkuja. Sehän ei pitänyt paikkaansa. Mutta täällä on hyvät urut, Marko Koskinen vastaa.

-Siitä asti nämä vuodet olen seuraillut, mitä Viitasaarelle musiikkiin liittyen kuuluu. Viime vuonna pääsin tänne hienoja urkuja remontoimaan. Tuntui aika jännältä.

Marko Koskinen seurakuntatalon flyygelin ääressä.

Aivan poikkeuksellisen erityiset vanhat urut eivät Koskisen mukaan kuitenkaan ole, mutta sivuparven uusien urkujen kanssa kirkon kokonaisuus on hänen mukaansa ainutlaatuinen. Uudemmat, barokkityyliset urut ovat vuodelta 1989. Vanhemmat urut ovat vuodelta 1939. Molemmat ovat Koskisen mukaan lajissaan hyvät.

- Viitasaaren soitin ei 1930-luvun soittimeksi eroa, mutta toisaalta se on kooltaan sen verran iso, että sillä on mahdollista soittaa kaikki uruille kirjoitetut teokset.

Koskisen mukaan Suomessa ei ole paljon jäljellä 1930-luvun laadukkaasti tehtyjä urkuja, vaan niitä on purettu uudempien urkujen tieltä. Joissakin paikoin vanhat urut ovat saaneet jäädä sillä ajatuksella, että ei niistä haittaakaan ole. Koskisen mukaan vielä muutama vuosi ennen Viitasaaren uusien urkujen hankintaa olisi voinut olla suuri riski, että Viitasaarellakin olisi päädytty vanhat urut poistamaan.

Kanttorin ura haaveena jo kuusivuotiaana

Marko Koskinen kertoo juuri urkujen olleen syy siihen, että hän lähti musiikkiuralle.

- Kotikirkossa kuulin urkujen ääntä ja päätin jo 6-7-vuotiaana, että minusta tulee kanttori. Minulla oli se kuva, että kanttorin työ on pelkästään urkujen soittamista.

Tie urkujen pariin vaati myös vähemmän mieleisten reittien valintaa.

­- En tykännyt soittaa pianoa, mutta siitä piti aloittaa musiikin opinnot. Olin suorittanut musiikkikoulun pianon kanssa, kun yläasteella pääsin aloittamaan urkuoppilaana Tampereen konservatoriossa. Se oli mahtava hetki.

Koskinen haki ja pääsi Tampereella alkaneeseen kanttorikoulutukseen sen toiselle vuosikurssille. Sittemmin hän toimi kesäkanttorina kotiseurakunnassa ja syys- ja talvikanttorina naapuriseurakunnassa. Muutoin aika meni konservatoriolla ja lukio-opinnoissa.

- C-kanttoriksi ja ylioppilaaksi valmistuin vuonna -90. Sitten hain Sibelius-Akatemiaan, mutta itse paikka oli pettymys.

Koskinen työskenteli siinä vaiheessa jo opettajana, mutta suoritti koulutuspolkunsa Sibelius-Akatemiassakin loppuun. Merkkipaaluiksi hänelle nousivat tietyt kokemukset kuorotyön puolelta ajalta.

- Kanttori Jouko Koskelan esimerkki innosti minut kuoronjohtajaksi. Hän teki todella mittavaa kuorotyötä.

Koskelan innoittamana Marko Koskinenkin ajatteli kuoronjohtamista. Omat kuorotyön kokemukset tulivat sen jälkeen eri puolilla kuorojen kanssa.

Myös yleisöpalaute on ollut innostavaa. Esimerkiksi sellainen, missä kuulija kuvailee leijuneensa ilmassa.

- On sellaisella vahva vaikutus. Silloin tuntuu, että on ollut oikeassa paikassa tekemässä oikeita asioita.

- Tärkeä merkkipaalu oli olla kahteenkin otteeseen Lapualla urkurina. Lapualla on Suomen suurimmat urut. Ne ovat vuoden vanhemmat kuin Viitasaaren vanhat urut. Lapualla oli myös aika normaalia elämää olla toteuttamassa televisio- ja radiojumalanpalveluksia.

Kuoroihin uutta Viitasaarelle ja lähiseudulle

Kuorot innostavat Marko Koskista edelleen. Hän pitää mahdollisena, että Viitasaarella saataisiin toteutettua kuorolle suurteoksia. Koskisen mukaan se onnistuisi projektiluonteisesti ja siten, että harjoituksia voisi olla lähiseudulla Viitasaaren lisäksi. Väestöpohja voi olla muutoin liian pieni.

­- Pidän mahdollisena, että voisi olla erikseen harjoittelevia kuoroja ja lisäksi leirejä. Näin voidaan saada suurteoksiakin. Tähän täytyy lähteä puhtaalta pöydältä unohtaen entinen.

- Kuoropsykologia on ihanan kamalaa. Kuorot pitäisi hajottaa kymmenen vuoden välein, että tuoreus säilyisi. Hyvin nopeasti alkavat tulla samat istumapaikat. Dynamiikka on helposti sellainen, että joitakin tiettyjä kuorolaisia alkaa osa ikään kuin peesailla. Jos se joku on joskus poissa, ei muidenkaan laulamisesta meinaa tulla mitään.

Marko Koskinen arvioi, että kuorotoiminta projektina sopii nykyaikaan hyvin. Vallankin nuorilla voi olla vaikeutta sitoutua pysyvään toimintaan. Projektiin on helpompi lähteä mukaan.

Soittaminen ykkönen, urkukorjaus välttämättömyys

Marko Koskinen on konsertoinut sekä kotimaassa että ulkomailla. Hänen mukaansa sitä voi tehdä vain pienessä mitassa kannattavasti Suomessa. Jatkossakin hän pitänee konsertteja.

Seurakunnassa hänen työnsä painottuu loppuviikkoihin, mutta välillä on vapaaviikonloppujakin. Alkuviikoilla hänelle jää aikaa jatkaa yrityksensä urkuasiantuntijana ja -korjaajana. Hänellä on yritystoiminnassaan myös työntekijöitä ja yhteistyökumppaneita.

Urkuasiantuntijan uralle hän kuvaa tavallaan ajautuneensa. Kun hän meni soittamaan eri paikkoihin, joissa kerrottiin olleen juuri huolletut urut, hän joutui kuitenkin korjaamaan ne vielä itse.

- Jotain on vialla tässä maassa, hän pohtii.

Hänellä oli ajatus toimia ensin urkuasiantuntijana pelkästään. Jokin muu yritys olisi tehnyt korjaukset. Toimintamalli oli kuitenkin seurakunnille vieras. Häntä kysyttiin samalla myös korjaamaan urut. Siksi hän ”lipsahti” myös huoltojen ja korjausten tekijäksi.

- En voi lopettaa asiantuntijatehtäviä. Urkujen huollon taso Suomessa ei mahdollista sitä. Kanttorit eivät tunne urkujen tekniikkaa riittävästi. Siksi jotkin yritykset voivat käyttää seurakuntia hyväksi.

Marko Koskisen viikot ja kalenteri kuulostavat täysiltä. Hän ei ole siitä huolissaan, vaan kertoo tottuneensa tekemään työtä. Hän myös sanoo tekevänsä sen, mitä kanttorin työhön kuuluu, ja siihen kuuluu muutakin kuin uruilla soittamista ja kuorojen johtamista.

Hänen siirtymisensä kanttoriksi Viitasaarelle on hämmästyttänyt monia. Itse asiassa Koskinen kuulostaa itsekin olevansa viikon työrupeaman jälkeen hieman ihmeissään.

- Jännästi se elämä menee. 34 vuoden takaa hieman tutut urut, sitten olin niitä korjaamassa. Olen tyytyväinen, että täällä oli Pekan kaltainen uruista ja urkumusiikista innostunut kanttori. Olin yllättynyt, kun kuulin, että hän oli lähdössä.

- Olin viettänyt täällä vuoden aikana enemmän ja vähemmän aikaa urkujen, kirkon ja Viitasaaren miljöön kanssa. Tuli tunne, että pitäisiköhän hakea. Eihän se hirveän rationaalinen tunne ollut, kun olisi töitä urkujen parissa ympäri maan. Samalla kirkkomuusikkona soittaminen on ensisijainen haluni, Marko Koskinen miettii.

TS