Sami-pappi musta lierihattu päässä.

Kummina

Olen yhdessä vaimoni kanssa kahden kastamani lapsen kummi. Lapset ovat viiden ja puolentoista vuoden ikäisiä.

En tiedä, lohduttaako tämä ketään, mutta tunnustan alkuun: kummin rooli on itselleni haastava. Kirkolla on into antaa ohjeita ja neuvoja moneen asiaan, mutta tähän tehtävään olen löytänyt vain kaksi virallista neuvoa. Ensimmäinen on tukea kristillistä kasvatusta, mikä on laajuudessaan hämmentävä. Toinen on rukoilu perheen ja kummilapsen puolesta, mikä on selkeämpi ja omaa sydäntäni lähellä.

Viran puolesta olen saanut ja ottanut kasvatustyön tukemisessa itselleni ns. ”kirkkokummin” roolin (ei sillä, että muut kummit välttelisivät muskareita ja perhekirkkoja). Ehkä parasta kirkkokäynneissä on aseman tuoma varmuus: kuljen häpeilemättä kirkkosalissa kummilapsen kanssa, piirrämme ja juttelemme, jos se on mahdollista ilman kohtuutonta meteliä. Nautin itse pappina lapsista jumalanpalveluksissa ja tahdon mahdollistaa muille saman – halusivat he tai eivät.

Toinen selvästi meidän perheemme tehtävä ovat kirjat. Annoimme molemmille lapsille lahjaksi Suomen lasten Raamatun, mutta lahjoina ovat kulkeneet myös Mauri Kunnaksen koirakirjat sekä Tatut ja Patut. Tahdon uskoa, etteivät pirteämminkään kuvitetut tarinat valu hukkaan.

Meillä on satoja kilometrejä matkaa kummilapsiimme, joten säännöllinen vierailu tarkoittaa paria näkemistä vuodessa. Olen kiitollinen ajasta, missä elän, sillä valokuvat, videot ja videopuhelut helpottavat valtavasti arkisen elämän jakamista. Saamme tasaisesti kuvia ja videoita leikkipuistosta, tapahtumista ja retkiltä. Samalla pääsemme näyttämään kummilapsille ja heidän perheilleen, mitä meille kuuluu. Näemme harvoin, mutta pidämme yhteyttä usein. Yhteydenpito ruokkii myös rukouselämää.

Kun kompuroin yhteyden ylläpitämisessä, yritän lohduttaa itseäni kummin tehtävän sanoittamattomuudelle. Kummius on nimenomaan tehtävä, ihmissuhde ystävieni ja heidän lastensa kanssa. Pienen lapsen kanssa ihmissuhde tarkoittanee sylissä pitämistä ja ajoittaista turhautumista, kun naamani pelottaa pientä lasta. Viisivuotiaan kummipoikani kanssa pääsemme jo pelaamaan ja varovaisesti keskustelemaan tulevista suunnitelmista.

Omien lasten puuttuessa kummin tehtävä on ollut elämän tärkeimpiä kutsuja seurata vierestä pienen ihmisen kasvua. Kasteessa tapaan neuvoa kummeja pohtimaan ja keskustelemaan, miten he voivat olla läsnä lapsen ja perheen elämässä. Kummius vaatii, tuntua ajoittain vaikealta ja tyhmältä, mutta samalla se opettaa minulle itsestäni, muista ihmisistä ja Jumalasta.